Vielä vanhasta blogista, jaksaisinpa kääntää tämän ruotsiksikin...

 

 

Tuesday, February 26th, 2008

1:56 am



Olin jo vähitellen menossa nukkumaan, kun vahingossa aloin ajatella Johnnya.

Kirjoitan hänen nimensä ihan kiusallani, koska en oikein vieläkään usko ettei hän lukenut itse. Ja jos se on totta, kuka hänelle raportoi ja miksi joku luki?

Mitä vähemmän ihminen paljastaa itsestään, sitä enemmän hänestä haluaa tietää.

Olen ajatellut Johnnya silloin tällöin, koettanut pitää koossa hapertuvaa mielikuvaa. Silmät - enää en taida edes muistaa minkä väriset, mutta ne olivat pelottavasti Jennin silmien näköiset - ja täydellisin vartalo jonka olen ikinä nähnyt pojalla, niin laiha! Hiukset, ne tietysti muistan ja pitkät sormet. Muistan housut, mutta en muita vaatteita - en kai kun näin hänet useimmiten Nokian takki päällä.

En oikein osaa nähdä mielessäni hänen kasvojaan. Mutta muistan, mitä hänen näkemisensä - edes vilaukselta - sai aikaan Nokialla. Niin paljon pahemmin vielä kuin muiden - Jeppen, Ilkan, Henrikin - tietysti tuijotin heitäkin, mutta Johnny on ehkä rehellisesti sanoen ainoa ihminen jonka näkeminen on ihan oikeasti saanut minut fyysisesti sekaisin. Punaiseksi ja pysähtyneeksi, en pystynyt hengittämään enkä hetkeen välittänyt siitä että olisi pitänyt tehdä töitä. Minulla jos kenellä on kokemusta pakkomielteisestä ihastumisesta, mutta Johnny sai ensimmäisellä katseellaan minut palasiksi.

Pelottava ihminen.

Pelottavinta siinä oli ehkä se, että SIITÄ IHMISESTÄ EI OTA SELVÄÄ. Ei voi tietää, mitä hän oikeasti ajattelee ja haluaa. Ihminen, joka puhuu paljon enemmän kuin minä mutta ei paljasta itsestään mitään. Siihen ihmiseen olisin halunnut tutustua. Tutustumiseen olisi vaadittu niin paljon enemmän. Nyt olen täällä, hän sanoi viimeisenä päivänäni siellä tulevansa käymään joskus - mutta en usko hänen muistavan sitä. Muistaako hän minua? Jos muistaa, mitä hän ajattelee? Siitä? Olin yötä hänen luonaan, kaksi yötä peräkkäin, nukuin hänen vieressään, en muista puoliakaan siitä mitä puhuimme. Tiedän, että se oli väärin, vaikka yritin uskotella sekä itselleni että Petterille silloin että se ei ole sen kummallisempaa kuin olla jonkun tytön luona yötä. Keneen tyttöön olisin ihastunut samalla tavalla? No ehkä Jenniin silloin, kauan sitten. Ja mitä kävi? Ketä olisin vihannut koskaan yhtä paljon kuin vihasin Jenniä ennen kuin muisto alkoi hapertua? Kuka olisi valehdellut minulle kuten Jenni - nyt muistan hämärästi että epäilin jotain mitä Johnny sanoi, pelkäsin että hän on samanlainen kuin Jenni. Mutta sen tiedän, että samanlainen hän ei ole. Haluaisin tavata hänet, Johnnyn, uudelleen. Mieluiten sen verran pitkän aikaa, että ehtisin tutustua edes vähän lisää. Toisaalta pelkään että ihastun jälleen samalla tavalla. Eihän se koskaan mene ohi, mutta nyt tuntuu että sillä ei ole väliä, kun ei se kuitenkaan nyt ole pakkomielle - ainoastaan muisto, joka saa sekaisin.

Unessakin. Muutama yö sitten näin unta jossa katsoin ylhäältä ikkunasta pihalle, jossa tosi monta ihmistä pelasi jotain pöydän ääressä - ainakin kaksi niistä oli näitä Nokialla olleita pakkomielteitä, muista en ole varma keitä he olivat, ehkä muita Salossa olleita ihastuksiani. Ensin tuijotin Ilkkaa ja hän jostain syystä ärsyyntyi siitä (Nokialla hän tuijotti takaisin kun tuijotin ja siitä tuli lopulta minulle jokapäiväinen leikki). Sitten näin Johnnyn, taisin sanoa hänen nimensä ääneen. Pakkasin reppuun pitkähihaisen ja vaikka mitä, ja juoksin alas pihalle, pelkäsin että pojat ehtisivät kadota. Pihalla tajusin etten tiennyt mitä sanoisin heille ja päätin kai vain katsoa Johnnya pidemmän matkan päästä. Ja heräsin.

Tänä aikana, kun olen ollut Thomasin kanssa, en ole vielä ihastunut häiritsevän pakkomielteisesti. Enkä usko että enää ihastunkaan, tai ainakaan niin että se häiritsisi suhdettamme, tai siis että nukkuisin jonkun muun luona tai jotain. Enköhän ole oppinut jo että se on väärin.

Salossa lopulta kaikki tuntui olevan jotenkin väärin. Tiesin olevani siellä vain väliaikaisesti, tiesin lähteväni, tiesin että pääsisin pakoon. Enkä uskonut että kukaan ihastuisi minuun. Mitä Johnny sanoi Matista...? En tiedä mitä uskoisin. Ehkä... jos Matti olikin hetken kiinnostunut minusta, se meni nopeasti ohi ja siihen vaikutin minä. Onneksi. Koska suhde Petterin kanssa oli onnellinen - minulle - niin kauan kuin sitä kesti.

Johnny sanoi paljon. En enää muista kaikkea. En muista edes millaiseen päiväkirjaan siitä kirjoitin! Mikä päiväkirja minulla oli ennen tuota mustaa jonka täytin syksyllä? Ja missä se on nyt?

Kun tapasin Thomasin, vertasin häntä Johnnyyn. Ajattelin että hän on melkein samanikäinen kuin Johnny ja niin edelleen. Syksyn mittaan ajattelin Johnnya yhä vähemmän, mistä yllätyin itsekin. Ihan rehellisesti tuntui oudolta kun en enää ajatellut häntä joka päivä. Meinasin kirjoittaa hänelle kirjeen. Itse asiassa, kirjekuori osoitteineen on yhä hyllyssäni. Tuskin lähetän sitä. Muisto on käynyt niin ohueksi, ohuemmaksi kuin hänen käsivartensa. Kirjeen luonnos oli syksyllä käyttämäni kouluvihkon välissä. Tai siis on. Jos nyt kirjoittaisin, en edes vilkaisisi sitä. Kirjekuori on sen ison tyhjän kirja välissä, johon olen aloittanut luonnosta kirjaan Kuolleiden lasten orpokoti. Oikeastaan ajattelin tarinan melkein valmiiksi ehkä yhden päivän aikana Nokialla, enempää en ole keksinyt siihen. Silti ajattelen nimeä Deena Needles melkein joka päivä. Mutustelen sitä kuin purkkaa. Sen sijaan kirjan toinen henkilö on melkein unohtunut, vaikka alussa hän oli kirjan tärkein henkilö. Johnny Needles. Ihmettelen sitäkin, että minussa elävä kuollut pikku Deena oli alussa kovasti sitä vastaan, kun joku kirjan lopussa kutsui häntä Deenieksi. Hän tahtoi olla vain Deena, koska hänen veljensä Johnny kutsui häntä niin. Nyt minussa elävä pikku Deena on tottunut olemaan Deenie Needles, vaikka minä itse koetan sanoa hänelle, että nimessä on liikaa e:tä ja Deena Needles näyttää paremmalta. Itse asiassa kirjan luonnosta kirjoittaa Deena itse, joten minun ei tarvitse hävetä sitä jos teksti on vähän lapsellista. Deenahan oli 11-vuotias kuollessaan, ja vaikka siinä vaiheessa kun hän kirjoittaa kirjaa siitä on kulunut muutama vuosi, jokin hänessä on yhä 11.

Ja kirjan Johnny näyttää yhä vähemmän siltä toiselta Johnnylta. Luulisin. Tai jos ulkonäöltä näyttääkin, luulen että muilta piirteiltään hän muistuttaa Thomasia.

En halua ihastua enää sillä tavalla. Vaikka toisaalta minua ei haittaa ihastuminen vaikka seurustelenkin, ei sellainen ihastuminen kuin Nadezhdan kohdalla, tai sen kauniin Mian josta kaverini käyttivät pronominia "han" ja Johan väitti että siitä sanotaan "det". Nadezhdaa en välttämättä enää tapaa, vaikka facebookissa kirjoitellaankin, sitä paitsi olemme ihan oikeasti kavereita nyt eikä hän edes tiedä että ihastuin häneen, tuskin saa koskaan tietääkään. Mia tulee vastaan harvoin ja silloin sellainen hymy... no joo, hän tietää mutta en välttämättä koskaan enää juttele hänen kanssaan. Ja kumpaankaan noista en edes ole SILLÄ tavalla ihastunut. Ehkä vähän pakkomielteisesti, mutta en SILLÄ tavalla.

Ja Thomasin söpö 18-vuotias kaveri Niklas... no, häntä pitää vain nähdä enemmän niin totun vielä paremmin hänen näkemiseensä. En oikeastaan sanoisi olevani ihastunut, hän vain sattuu olemaan syötävän söpö.

Kello on melkein kolme, täytyy mennä nukkumaan.

Ainakin nyt tuntuu siltä että ihastuksilla ei ole väliä, kun minulla on maailman ihanin ja söpöin Thomas. Yksin on vaikea nukkua, mutta onneksi tyyny tuoksuu vielä vähän häneltä kun hän oli täällä viikonlopun. Voisi muuten luulla, että olen vihdoinkin tyytyväinen kun minulla vihdoinkin on pitkätukkainen poikaystävä. Ja niin itse asiassa luulenkin. Että pysyn tyytyväisenä.

Luulen että puhun muuten koko ajan vähän enemmän. Mikä tarkoittaa että mietin vähemmän. Luin Thomasille päiväkirjaani, hänen pyynnöstään, kerroin mitä kaikkea kirjoitin syksyllä hänestä. Hän tuli onnelliseksi. Ja taisi yllättyä - kuten minäkin - kun huomasimme kuinka monta kertaa olin jo aika aikaisin syksyllä kirjoittanut rakastavani häntä.

Kirjoitin myös todella monta kertaa että tuntui kuin minua revittäisiin kahtia, ja että tahtoisin olla tavallinen ja rakastaa vain yhtä. Välillä kirjoitin Johnnystakin, ja kuinka en enää ajattele häntä niin paljon - tai paljon yhtään. Mahtoikohan Thomas bongata päiväkirjastani nimen, tai nimiä, ainakaan hän ei kysynyt mitään. Osoitti vain yhdessä kohtaa nimeä Esa ja sanoi että olin kirjoittanut hänen sukulaisistaan (Thomasin isän nimi on Esa).

Olen tainnut taas kirjoittaa liikaa. Mutta uskaltaisinpa sanoa Johnnylle jotain mesessä, silloin keväällä kirjoittelimme niin paljon. Enää se ei ole pakkomielle, nyt juttelu voisi sujua paremmin kuin kesällä kun aina kun se oli offline, itkin, kun pelkäsin sen torjuneen minut mesestä. Petsku lohdutti minua kerran kun itkin Johnnyn takia. Mistä se sai kaiken sen kärsivällisyyden? Toivottavasti se oikeasti löytää seuraavaksi tytön joka on sen arvoinen.

Jostain syystä en halua nähdä Johnnysta unta, vaikka luulen että niin voi käydä kun olen miettinyt sitä liikaa. Haluan nähdä unta Thomasista koska ikävöin sitä - nähtiin viimeksi eilen, oli jo pimeää kun se lähti täältä. Olen riippuvainen siitä ja tällä hetkellä se tuntuu pelkästään hyvältä.

Kerroinkohan minä Johnnylle siitä yhdestä kuvitelmastani. En ehkä. Voi olla etten kertonut koskaan muille kuin Petterille. Siinä se oli kyllä oikeassa, että puhuin liikaa muista pojista. Thomasille en puhu muista pojista, mitä nyt joskus saatan mainita että esim. Niklas on söpö. En tiedä osaisinko kertoa Thomasille esim. Johnnysta, en varmaan kunnolla, kun en ihan osaa selittää sitä ihmistä itsekään. En ihan? En yhtään.

Oho. Nyt muistan hänen äänensä. Muistan jopa - ellen sitten muista väärin - että hänenkin kätensä olivat kylmät. Ja ehkä vähän kuivat? Vai sittenkin lämpimät? Kenen käsistä joskus kirjoitin että ne olivat lämpimät? Okei, en oikeasti muista. Haluan sen päiväkirjan tänne.

Thomasin kädet ovat kuivat, ja lämpimät, mutta en usko että olen kirjoittanut sitä hänen käsistään.

Pitää kai mennä nukkumaan, tai muuten alan seuraavaksi muistella vielä kauemmas, Hiipparia tai jotain, ja se olisi jo liikaa. Kaikkea ei halua muistaa.