Ja mä mietin, mikä niitä estää tappamasta itseään. Kun on ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin kuin mulla.
Silti juuri äsken katsoin Reindeerspottingin, ja tuntui niin väärältä, että Jani lopulta tappoi itsensä. Mutta silti - ainakaan leffasta ei saanut sellaista kuvaa, että se olisi ällö, haiseva, läski (no sitä ei ainakaan) jne, kuten alkoholistit.
Äiti lainasi tänään (tai siis eilen...) kirjastosta ainakin kolme kirjaa riippuvuudesta. Tänään (tai siis eilen) äiti ei ole juurikaan puhunut mulle. Eipä kyllä isäkään. Molemmat ovat niin pettyneitä. Ymmärrän, mutta silti. Ja mun ei edes pitänyt juoda täällä joka päivä. Selittelyjä on helppo keksiä, mutta enää en huijaa edes itseäni. Okei, se on ihan totta että mun ei kannata olla täysin juomatta täällä Suomessa, koska laivalla voisin löytää itseni kunnon kännistä pelkän buffetin ja parin viinilasin jälkeen. Mutta se ei ole mikään perustelu.
Olisi helpompaa voida juoda lonkero tai pari vanhempien kanssa korttia pelatessa, niin että pelin jälkeen menisimme kaikki samaan aikaan nukkumaan. No ollaanhan me pelattu ainakin kolme kertaa, vai neljäkö? Mutta noiden kahden mielestä (ymmärrettävästi) en saisi juoda ollenkaan alkoholia. Ja nyt kun en ole piilotellut yhtään mitään, niiden pettymys ja inho ja kaikki se on... liikaa.
Joten juon niiden katsoessa telkkaria, juon niiden mentyä nukkumaan, äiti ei ole ainakaan kolmeen iltaan sanonut mulle menevänsä nukkumaan (tai hyvää yötä, mutta jo vuosia sitten se sanoi jotain mun pakkomielteestä aina sanoa hyvää yötä... no ehkä se oli taas niitä juttuja joita se ei muista, ja ainakaan se ei tarkoittanut, mistähän olen perinyt sen selittelyn?) ja aamuisin saan kuulla että huone haisee viinalta tai (kuten tänään, tai siis edelleenkin eilen) saan vain mulkaisun äidin avatessa oven.
Tiedän. Ryyppään liikaa. Vihaan itseäni. Tämähän alkaa kuulostaa samalta kuin vanha blogini, jonka nimi oli Vitutuksenpurkublogi takaperin kirjoitettuna. I golb ukrup neskututiv.
Mun pitäisi välittää siitä, mitä äiti ja isä joutuvat kestämään, kun niillä on tällainen tytär. Mutta kun en meinaa kestää itsekään itseäni, saati sitten kaikkea sitä, että olen heidän mielestään selvästi ylpeä siitä että (mitä tahansa, minkä takia vihaan itseäni) ja käytökseni on törkeää, enkä yhtään ajattele miltä muista tuntuu, tänäänkin (äh, eilen, äh, ihan sama) äiti sanoi että olisin voinut tönäistä sen portaita alas niin että se olisi halvaantunut, vain saadakseni viinaa. Äiti otti (ihan ymmärrettävästi kai) kaksi kolmesta ostamastani lonkerosta, kun olin tunnustanut juoneeni jo neljä Matin luona. Salkkareitten jälkeen painuin ulos ostaakseni uudet tilalle. Tietysti äiti kuuli kun suljin oven, ja yritti estää. Ja kyllä, halusin päästä ennen yhdeksää ostamaan lisää. Ja sähisin että päästäisi irti, mutta en edes huutanut, saati sitten yrittänyt tuuppia. Ja äiti on sitä mieltä, että olisin ihan yhtä hyvin voinut tuupata hänet alas portaita.
Ymmärrän hyvin, että molemmat ovat vain (syystäkin) huolissaan ja haluavat vain parastani. Ja että vika on yleensä oikeasti vain minussa. Ostan pääsiäismunia (muumihahmojen tms. takia) - tarjoan suklaat heille, koska mielialalääkkeiden takia en enää tykkää makeasta syötävästä juuri ollenkaan - ja saan palautetta siitä että tuhlaan niin lapsellisiin asioihin jne. Mutta suklaa kumminkin hupenee vauhdilla kulhoista. Ostan Reindeerspottingin, ja etenkin kun äiti oli juuri lainannut ne riippuvuuskirjat, uskaltaudun kysymään (vaikka arvaan vastauksen) haluavatko he katsoa leffan kanssani, näyttäen kantta. Äiti sanoo ettei todellakaan halua. Isä ei tunne leffaa. Äiti sanoo sen olevan huumeleffa. Ja että "ooksä tollasenkin menny ostamaan" jne.
Oli ihanaa käydä eilen Matin luona. Mutta lopuksi tuntui siltä, että sen pikkuveli kämppiksineen ei missään nimessä halunneet mua sinne, eikä Mattikaan. Joten kun Matti oli menossa sinne (saman talon toiseen päähän), tuli kiire näyttää mulle pysäkki. Ja se unohti kännykkänsäkin kotiin, niin ettei saanut tekstariani noin puolen tunnin päästä, ettei bussia näkynyt. No olin ehkä sitten pari minuuttia liian myöhään pysäkillä, Mattihan sanoi että vaikka aikataulun mukaan bussin piti olla siinä kymmentä yli, sillä ei oikeasti menisi niin kauan. Kävelin seuraavalle pysäkille, odotin, soitin äidille, odotin, näin bussin - joka kääntyikin eri suuntaan, ja luulin olevani ihan väärässä suunnassa (en todellakaan osannut sanoa mistä suunnasta tulin). Soitin taas ja häpesin, ja sanoin että olin väärässä suunnassa, ja että voisin kyllä mennä takaisin Matin (tai pikkuveljen) luokse, mutta äiti kielsi ja sanoi, että jompikumpi tulee hakemaan, kävele Saloon päin. Kävin ostamassa ne kolme lonkeroa lisää ja lähdin sitten kävelemään sinne, mistä luulin tulleeni ja minne bussi kääntyi, mutta huomasin että Salo-viitta osoitti eri suuntaan - sinne mihin olin ensin kävellyt. Sittenkin. Eipä auttanut enää; jos Matin katsoma aikataulu oli oikeassa, olin kai kaupassa kun se pörötteli ohi.
Jos en joisi, en ehkä tuntisi niin vahvasti kaikkia "entä jos se teki näin koska se inhoaa mua" -juttuja. Toisaalta (näillä lääkkeilläkin) en ehkä tuntisi yhtään mitään.
Oli ihanaa nähdä Mattia. Ja sitäkin ihanampaa - ja pelottavampaa - on nähdä Johnnya (ei nukkeani, vaan sitä ihaninta, josta tarinani hahmo sai nimensä ja siitä hahmosta sitten nukkeni),
Mutta mitä se oikeastaan auttaa. Ihania muistoja, toki. Niin on unetkin. Kuten se uni Johnnysta, jonka takia tekstasin sille ensin vanhaan numeroon, sitten vielä vanhempaan kunnes kehtasin (kännissä, tietenkin) kysyä sen pikkuveljeltä facebookissa mikä sen oikea numero on. Matin kanssa ei keksitty pahemmin puhuttavaa ennen kuin uskalsin sanoa, että missä on lähin kauppa, käydäänkö ostamassa hyvää juotavaa ja jotain syötävää koska mulla [lievän ja huomattavan ylipainon rajalla keikkujalla] alkoi olla nälkä. Ja ostin sille neljä kaljaa ja itselleni ne neljä lonkeroa, en kai maininnut vanhemmilleni että lonkerot olivat melkein kaksi kertaa niin isoja kuin Matin kaljat.
Mutta se alkuperäinen kysymys: miksi tällaisia kuin minä on olemassa, vielä pari kertaa vanhempinakin kuin minä nyt?
Miksi on ihmisiä, jotka löyhkäävät ja ryyppäävät ja asuvat kadulla?
Miksi tällaiset kuin minä eivät uskalla tappaa itseään?
Miksi läheisten on pakko sanoa, tai vähemmänkin läheisten, että eivät missään tapauksessa tahdo että niin kävisi?
Kun se kumminkin olisi parasta kaikille.
Vai olisiko se parasta vain minulle? Vai ovatko ne kaikki väärässä, jotka ajattelevat, että minun pitäisi "ottaa itseäni niskasta kiinni" (hyvin lievä ilmaus tässä tapauksessa) ja laittaa elämäni kuntoon. Että kaikki se on vain laiskuutta, törkeyttä, kaikkea, vittumaisuutta, en tiedä. Kroonista saamattomuutta, oma diagnoosini. Mutta sitä ei kukaan muu ymmärrä enkä itse osaa selittää. Kai se sitten on vain mun vika. Noin virallisesti. Vaikea todistaa, etten pysty parempaan. Eikä nyt ole kyse vanhemmista, jotka vaatisivat jotain professorin papereita, ei todellakaan. Älyssäni ei ole mitään vikaa, siinähän se vika onkin. Vanhemmat vaativat vain, että pystyn elättämään itseni joskus - aikuisena, eli ehkä ainakin viisi vuotta sitten? Vai kymmenen? Vai nyt, kun kaikki muut serkut ja pikkuserkut ovat jo valmistuneet? Tai iso osa ainakin, en edes tiedä. Kun en osaa edes pitää yhteyttä. Ja äiti muistaa huomautella siitäkin, että ei mikään ihme ettei kukaan pidä yhteyttä minuun, kun en itsekään jne. .Mutta kun en osaa. Ja tunnen itseni aina niin ulkopuoliseksi, niin näkymättömäksi. Kuorossa, serkkuporukassa, missä tahansa.
Mikä helvetti mussa on vikana kun en saa aikaiseksi edes sen vertaa, että tappaisin itseni pois kiusaamasta kaikkia olemassaolollani??
Pyydän jo valmiiksi anteeksi, jos joku lukee tämän ja tuntee, että tämä angstaus - jota en tietenkään tarkoita tosissani vaan vain huomiohuoratakseni - syyllistää muita kun kaikki vika on minussa. En väitä vastaan. En ihan oikeasti. Kaikki vika ON minussa. Haluaisin kasvaa aikuiseksi, saada lapsia, no ensin tietysti kumppanin - Erican takaisin - ja kirjoittaa kirjoja. Hyviä sellaisia. Haluaisin saada aikaiseksi jotain.
Pyydän anteeksi tajunnanvirtaa. Ja olemassaoloani ja kaikkea muuta. Menenpä tästä ampumaan itseni. Ai niin, en ensinnäkään omista asetta tai pääse käsiksi isän pyssyihin, enkä uskaltaisi ikinä, ja jos tappaisin itseni, hyppäisin katolta jossain ihan muualla kuin Salossa. Näkyvästi. Että olisin kerrankin näkyvä. Kerrankin.
