Tämän tekstin laitoin äsken transläheiset-palstalle. Siitä tuli niin pitkä vuodatus, että laitan tännekin.
En olekaan käynyt täällä pieneen ikuisuuteen.
Oman tyttöystäväni prosessi etenee vähitellen, verikokeissa käyty - hiukan neulafobinen kultani ja tassunpitelijänä minä, jonka neulafetissistä sen oli ihan pakko saada mainita hoitsulle ;)
Se ei nyt kumminkaan ole päällimmäisenä mielessä. Eilen illalla join aivan liikaa roseviiniä, ja jostain kumman syystä tekstasin ja sitten soitin ensimmäiselle ns. poikaystävälleni. Olen sanonut sitä "niin sanotuksi" poikaystäväksi jo kauan, koska se ei pitkään halunnut myöntää että me seurusteltiin ja myöhemmin suhde loppui niin, että aloin vältellä sitä ja jahdata ihastustani, jonka kanssa sitten seurustelinkin 4,5 vuotta. Kuulostaa ala-astemeiningiltä, mutta oltiin lukiossa.
No, eilen tosiaan sain päähänpiston, että mullahan on vielä sen numero, entä jos sillä saisi yhteyden, kun netistä ei löydy mitään? Olen miettinyt jotain kahdeksan vuotta, onko tyyppi vielä hengissä vai yrittänyt vielä kerran itsemurhaa ja onnistunut. Se oli silloin joskus vakavasti masentunut ja nyt, kun seurustelen asperger-ihmisen kanssa, olen alkanut miettiä oliko koulukaverien puheissa sittenkin jotain perää, kun epäilivät tyyppiä autistiseksi. Vaikuttaa aika lailla AS-tyypiltä.
En muista koko keskustelua, yön muistikuvat ovat aika sekavia. Mutta totta se oli, eikä unta. Sain siltä tekstarin, että "kärsinet yksinäisyydestä, kun jopa soitit minulle keskellä yötä" jne, ja allekirjoituksena oli "*tytönnimi* (ent. Ville)".
En olisi ikinä uskonut, että ensimmäinen ns. poikaystäväni olisi transnainen. Miltä se mahtaa nykyään näyttää? Ääni ainakin oli entinen. Soitin sille uudestaan, ja se pyysi tekstaamaan osoitteen, sovittiin että kirjoitellaan. Ainakin se on hengissä. Se teki minulle asioita, joiden annoin tapahtua tietämättömyyttäni, vaikken tykännyt. Olisin voinut sanoa, sen sijaan että nykyäänkään en tykkää edes ajatuksesta sitomisleikeistä. Sillä oli ensimmäinen näkemäni teini-ikäisen penis, onkohan vielä, luultavasti. Onneksi en sentään menettänyt neitsyyttäni sille, vaan vasta seuraavalle. Ajatus Villestä on häirinnyt minua kaikki nämä vuodet, olin varma että se on tappanut itsensä. Joskus Ensimmäisen Oikean Poikaystäväni inttiaikana tekstasin Villelle ja kyselin kuulumisia, vastaus oli jotain tyyliin "olen kotona ja odotan sun tai (koulukaverimme, en edes muista kumman kahdesta tytöstä) yhteydenottoa".
Olen angstannut sitä suhdetta kohta kymmenen vuotta. Riemastuin, kun sain kuulla sen olevan hengissä. Kahta litraa roseviiniä en kyllä enää juo kerralla... petollista tavaraa, miksen ostanut sitä vain noin 10-prosenttista?
En kadu, että otin yhteyden. Odotan kirjettä, kiinnostaa tietää mitä sille kuuluu, nyt kun ei ainakaan heti sovita tapaamista, kun asun Ruotsissa. Mistä se tiesi senkin? Olen asunut täällä kohta viisi vuotta.
Tälle palstalle kirjoitan tietysti tuon "****, ent. Ville" -jutun takia. Mikään läheinen tyyppi ei tosiaan enää ole, mutta kyllä osasi yllättää! Seurustelen ensimmäistä kertaa tytön kanssa, trans-sellaisen. Olen ollut ihastunut hänen ja yhden hyvän ystäväni lisäksi ainakin... hmm, pitää laskea: Mia, Moa, saksalainen Kim... moneen transtyttöön. "Villeen" en voisi kuvitella ihastuvani uudestaan, vaikka ihastun transtyttöihin yhtä helposti kuin pitkätukkaisiin poikiin, paljon helpommin kuin cis-tyttöihin tai lyhyttukkaisiin poikiin. Ja pakkomielteisesti. Mutta häiriintynyt, kauhea Ville? ****? Mitä helvettiä???
En tiedä mitä ajatella. Tyttöystäväni on töissä partioleirillä ja poissa koko kesän, pitääpä kysyä pian milloin voidaan soitella, niin voin kertoa tästä. Olen kertonut Villestä ja sitomisjutusta, koska tyttöystäväni tykkää sensorttisista jutuista. Ei kuitenkaan ikinä tekisi niin olematta varma, että toinenkin tykkää... mutta Villekin kysyi AINA, miltä musta tuntui. Aina. Ja vakiovastaus oli "ihan hyvältä", koska ei sattunut tai mitään, vasta myöhemmin aloin tajuta ettei se ole normaalia, mutta silloin ei enää kyselty.
Loppuvaiheessa mennessäni Villen luokse, hän riisui puseroni, sitoi käteni sillä, jalkani hyppynarulla, ja riisui minut kokonaan. Vai riisuiko vain osittain, vai ehkä ennen sitomista? Ei, sitoi ensin, riisui sitten. Ei muuta. Kerran hän vei kellariin, laittoi pyörän u-mallisella lukolla kaulani paksuiseen pylvääseen kiinni, ja meni yläkertaan hakeakseen hyppynarun käsiäni varten. En tiedä kauanko hän oli poissa, tuntui vähintään tunnilta. Ehkä 20 minuuttia? En tietenkään päässyt irti. Muistaakseni yletyin valokatkaisijaan (jalallani?) mutta en uskaltanut sytyttää, koska Ville oli ennenkin suutahtanut valon sytyttämisestä, naapurit voisivat nähdä sitomisleikit. En muista yritinkö huutaa Villeä, ehkä en uskaltanut, koska samassa rintamamiestalossa, eri puolella asui isoisä. Hyvin huonokuuloinen kyllä.
Ainoa kerta, jolloin osasin sanoa etten tykkää, oli ensisuudelmani jälkeen. Tekstasin bussista. Tekstasinkohan sille Ensimmäiselle Oikealle myös? Varmaankin, tosin pian sen jälkeen eräs tyttö opetti minut suutelemaan. Villen hengitys haisi oikeasti ulosteelle, tai jollekin hirveälle ruoalle jota se kerran tarjosi (oliko se maksaa vai jotain lihan tapaista??) ja suudelma maistui samalta. Kielari. Sen 18-vuotispäivänä, itse olin kuukausi aiemmin täyttänyt 17. Tekstasin, etten tykkää pussailusta, ja se jäi ainoaksi kerraksi Villen kanssa.
Olimme molemmat kieli-intoilijoita, siis esim. pitkän ruotsin ja pitkän saksan lukijoita, ja puheenaiheita riitti. Uskon, että sillä on Aspergerin syndrooma. Itselläni on oireita, mutta ei kaikkia, ja ne johtunevat muusta - biologinen äitini joi raskausaikanaan. Kun emme puhuneet kieli-ilmiöistä, makailimme sängyssä halailemassa. Usein vähissä vaatteissa. Vai ihan ilman? En muista. En saanut nukkua hänen luonaan, kiitos äiti, oikeasti olen kiitollinen. Ehkä. Kerran hän nukkui meillä, koirani huoneessa (takkahuonessa), joka imuroitiin hänen allergiansa takia. Vuodesohvalla, joka oli normaalisti koiran sohvana. Yhdeltä yöllä haimme hänen kotoaan allergialääkkeet, vai tulimmeko hakumatkalta takaisin yhdeltä? Jouduimme varmaan jopa vaihtamaan bussia, se oli kaukana. Äidin mielestä Ville olisi saanut pysyä kotonaan. Kun tyttö, joka opetti minut suutelemaan, Jenni, nukkui meillä kerran ennen italian- ja latinanlukijoiden Rooman-matkaa, äiti olisi halunnut laittaa hänet nukkumaan takkahuoneeseen, muttei voinut vaatia, koska hänen maailmankuvassaan ei biseksuaalisuutta ollut olemassa ja kaikki oli vain Jennin matkimista (viiltely kyllä, mutta mustiin pukeudun vieläkin, rakastan yhä Angelina Jolieta, olen yhä bi).
Äidin mielestä nykyinen suhteeni on "sääli".
Äiti ei koskaan halunnut kuulla sanaakaan seksielämästäni, vaikka itse olisin halunnut kertoa mitä Ville teki, saadakseni puhua asiasta. Rooman-matkalla kerroin inhottaville huonekavereillenikin, yksi oli ihan kiva, toinen Jennin ihastus ja kaveri, ja Jenni ja minä tietysti nukuimme samassa huoneessa. Vihasin sitä Jennin ihastusta. Vielä yksi "ihan kiva" taisi nukkua kanssamme. En edes muista, kuinka monelle olen kertonut. Ainakin kaikille kolmelle oikealle poikaystävälleni, luulisin, ja nykyiselle tyttöystävälleni.
Ja Ville on nykyään *tytönnimi*. En voi tajuta, en ollenkaan. Enkä yritä tällä sanoa, että minulla olisi jotain asiaa vastaan - transtytön ei ole pakko olla ihana, enkä ole ihastumassa Villeen, tai siis *, en todellakaan, hyi hitto. Välillä olen ahdistunut, kun tyttöystäväni kuulostaa liikaa Villeltä, tai sanoo jotain samaan tyyliin. On sanoja ja lausahduksia, joita en kestä, mm. "voi että".
Ällöttävin ikinä saamani tekstiviesti on vielä hyvässä muistissa, vaikka siitä on kohta kymmenen vuotta: "Kostunut kikkelinpää kylmeni hömelön tuntuiseksi ulkona kylmässä. Pissa hoiti. Onkohan 'hoitava pissa' englanniksi 'curea'?"
Uskon, että teki hyvää ottaa yhteyttä. Sori, että vuodatin tänne koko tarinan. Laitan saman blogiini, http://daanasvan.blogspot.se/ - tai tuo .se-pääte taitaa olla ihan se ja sama mitä siihen laittaa, varmaan .se koska olen Ruotsissa. Tänään en juo kuin litran roseviiniä. Vai onko se roseeviini? Olen tarkka kieliasioissa. Niinpä niin.
