Daana

...

(Kevät '09)

Olen elämäni rakkauden kanssa yhdessä. Muuttanut lopullisesti maahan, jota rakastan - Ruotsiin. Muuttanut vihdoin uuden, ruotsalaisen poikaystäväni luokse. Virallisesti olen asunut täällä vain tämän kevään. Molemmilla on oma huone, mutta nukumme aina poikaystäväni sängyssä. Rakastan häntä. Hän ei vain yhteen muuton jälkeen ole ollut suunnilleen ikinä kotona... aina jossain kavereidensa kanssa, jotka olivat aikaisemmin minunkin kavereitani.


(Kesä '09)
Iltana ennen kuin lähden kesäksi Suomeen, hän sanoo, että ei rakasta minua enää ja tuntuu siltä että suhde on nyt ohi.

Itken pitkään hänen sylissään. Sanon jälleen kerran, että hän on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Hän vastaa, että tietää sen. Jo pitkään, kun olen sanonut rakastavani häntä, hän on vastannut "jag vet".

Myöhemmin illalla menemme yhteisten kaveriemme luokse naapuriin. Hän haluaa mieluiten kertoa vasta, kun olen lähtenyt Suomeen. Vietämme iltaa kuten yleensäkin. Yhdelle kuitenkin kerron tekstarilla, tärkeimmälle "minun pojistani", Niklakselle. Ja toiselle kasvotusten, kysyn voitaisko puhua; hän, Martin, asui aikaisemmin huoneessa, josta minä nyt joudun muuttamaan pois, vaikka vasta nelisen kuukautta sitten sain valita huoneeseen tapetit (punaiset, ihanat tummat joulunpunaiset!) ja vanhempani toivat Suomesta kirjahyllyjä kirjoineen ja keittiönpöydän tuoleineen.

Martin seuraa minua tyhjään huoneeseen ja sanon, että Thomas jätti minut. Martin halaa minua. En muista, mitä puhuimme - mutta todennäköisesti itkin, koska koko sen kevään itkin turhastakin, mikä antoi Thomasille enemmän aihetta valittaa. Mitä sä taas vingut?

Vasta Suomessa parin viikon päästä sain elämäni ensimmäiset masennuslääkkeet, joiden ansiosta en itkenyt koko kesänä. Vaikka lääkärin lausunto olikin "ei sulla nyt mitään masennusta ole, mutta laitetaan kumminkin nää masennuslääkkeet..."


(Kesä 2012)

Nykyiset vastaavat lääkkeet sain yli vuosi sitten, ja lääkäri sanoi, että viimeksi tein virheen, kun en jatkanut niiden käyttöä.

Hetki sitten - tai siis pari viikkoa, tai kuukausi - uusin reseptin ja ilokseni sain neuvon ottaa puolitoista nappia per päivä. Liian hankala puolittaa... otan kaksi, aamuin ja illoin.

Ei vaikuta itkemiseen, enää, koska itken vain kännissä. Makeanhimoon vaikuttaa, ihanaa! Ei tee enää yhtään mieli makeaa. Mitä siitä, jos on pakko saada sushia, sushibuffet, istua aina siinä samassa pöydässä ja saada joka kerta useampi "erikoisempi" pala, pakko vahtia milloin tarjolle laitetaan lisää sushia: tonnikalaa, jotain vaaleaa kalaa, mustekalaa, toisenlaista mustekalaa ehkä - yksi pala joka lajia. Otan ne kaikki, en voi sille mitään. Yksi jokaista, joka kerta, kerran kerrassa, tarkoitan että joka kerta kun syön siellä, on pakko saada ainakin kerran niitä. Ja ainakin pari erilaista ihanaa. Ainakin se mustekala! Siis se ihana lonkeronpala, ei se limainen "squib", hups, ei vaan "squid".

Squib olisi "jästi"...





(yritän jatkaa myöhemmin tästä)