Vielä lisää Jennin ikivanhoja tekstejä minusta tänne talteen

Kaksi enkeliä

Tämä on tarina kahdesta enkelistä, joista toinen kuoli ja toinen tuli hulluksi.


Oli joskus muinoin - kun vielä ei ollut sähköä, kun ei ollut tulta, eikä vielä monia ihmisiäkään - enkeleitä. Oli enkeleitä ja demoneja. Oli hyvä ja paha, niin kuin nykyäänkin. Oli myös jotain siltä väliltä, oli valkosiipisiä demoneja ja oli mustasiipisiä enkeleitä, hyvän ja pahan rajamaa. Näiden joukossa olivat Giel ja Dael.

He molemmat olivat kauniita ja sädehtiviä enkeleitä, tummatukkaisia ja koreavartaloisia. Vain yksi asia heissä oli vialla: he olivat pettäneet herransa ja heille oli annettu mustat siivet. Tokihan niillä lentää saattoi, mutta ne olivat rumat, kuin kekäleinen takka. Heidän suurin syntinsä oli rakkaus. Suuri rakkaus toisiaan kohtaan. Ja se sai heidän herransa raivostumaan, koska tuollainen oli enkeleiden kesken sopimatonta, sillä molemmille oli jo valittu tulevat puolisot. Ja sekin tosiseikka, että Giel ja Dael olivat molemmat tyttöenkeleitä. Gielille oli valittuna Aphael ja Daelille Petael.

Heitä ei kuitenkaan miellyttänyt tulevat sulhot, jotka olivat heidän rinnallaan voimattomia ja rumia. Näillä kauniilla, hulmuavahiuksisilla neidoilla oli uskomattomat henkisenvoiman lahjat, jotka oli tarkoitettu parantamiseen ja hyväntekoon, ihmisten saattamiseen yhteen. Heillä ei ollut Amorin nuolia ja jousta, mutta heillä oli erilaisia taikajuomia ja tuoksuja, joilla he panivat ihmisen hurmaantumaa toiseen. Ja nämä kaikki keinot heidän oli annettu säilyttää, joutuessaan poistetuiksi herransa suojeluksesta.

Päivät pitkät nämä kaksi kaunista enkeliä juottivat toisilleen taikajuomia värikkäistä pikareista, saaden toisen hullaantumaan toiseen kerta toisensa jälkeen yhä voimallisemmin. He nauroivat ja lauloivat suloisilla äänillään, ja tekivät pikkuilkeyksiä muille enkeleille. He olivat toisistaan erottamattomia.

Kunnes eräänä päivänä tapahtui jotain kamalaa. Enkeleiden joukkoon saapui valkosiipinen demoni, Tulial. Hänellä oli pitkät, tummalaineiset hiukset ja palavat silmät. Hymyllään ja taikavoimiensa viekkaudella hän erotti Gielin ja Daelin, saaden Daelin rakastumaan uuteen tulokkaaseen. Murheen murtama Giel yritti hillitä rakastettuaan ja saada tätä taas järkiinsä, muttei onnistunut. Dael oli mennyttä. Hän ei tehnyt enää muuta kuin haaveillut Tulialista, hän riutui onnettomasta rakkaudesta ja katkeroitti Gielin.

Giel yritti vielä kerran saada Daelin takaisin. Itkien hän pyysi tätä hetkeksi pilven reunalle juttelemaan kanssaan. Dael ei kuitenkaan halunnut kuunnella Gieliä, vaan puhui lakkaamatta Tulialista. Viimein Gielin turhautumiselle tuli raja ja hän otti kaapujensa kätköistä pitkän tikarin. Ennen kuin Dael ehti tehdä mitään, Giel painoi tikarin syvälle sydämeensä ja sulki silmänsä. Siinä vaiheessa Dael tajusi tehneensä väärin toista kohtaan ja yritti vielä kurkottaa Gieliä kohti. Hänen onnistui vain saada tikarin kahvasta kiinni, ja niin Giel suistui alas pilveltä. Hänen ruumiinsa putosi, putosi, putosi, aina maahan saakka ja jatkoi vielä siitäkin alemmas, Helvetin syvyyksiin palaen mustalla liekillä värittömäksi tuhkaksi.

Niin Giel painui unohduksiin, mutta Dael ei voinut unohtaa. Hän otti Gielin verisen tikarin ja painoi sen omalle iholleen. Jokaisena tuntina siitä hetkestä lähtien Dael painoi tikarin valkoiselle iholleen ja veti merkin kuolleen rakkaansa vuoksi. Viimein hänen hulluutensa ajoi enkelin leikkaamaan siipensä irti ja polttamaan ne mustaksi tuhkaksi, ja lopulta heittämään tuhkan Gielin luokse pilven reunan yli tyhjyyteen.>

En tiedä, pitäisikö sanoa tästä yhtään mitään. Aloitettu hyvin kauan aikaa sitten ja vasta eilen illalla sain inspiraation tehdä valmiiksi. Pidän tästä tekstinä kovasti.

>02.05.2005

Kerro mielipiteesi runosta
Lisää runo suosikkeihisi

En mä osaa tähän mitään sanoa. Eikä kai pitäiskään.>
Arvostelija: Daana
02.05.2005