Ja mä mietin, mikä niitä estää tappamasta itseään. Kun on ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin kuin mulla.

Silti juuri äsken katsoin Reindeerspottingin, ja tuntui niin väärältä, että Jani lopulta tappoi itsensä. Mutta silti - ainakaan leffasta ei saanut sellaista kuvaa, että se olisi ällö, haiseva, läski (no sitä ei ainakaan) jne, kuten alkoholistit.

Äiti lainasi tänään (tai siis eilen...) kirjastosta ainakin kolme kirjaa riippuvuudesta. Tänään (tai siis eilen) äiti ei ole juurikaan puhunut mulle. Eipä kyllä isäkään. Molemmat ovat niin pettyneitä. Ymmärrän, mutta silti. Ja mun ei edes pitänyt juoda täällä joka päivä. Selittelyjä on helppo keksiä, mutta enää en huijaa edes itseäni. Okei, se on ihan totta että mun ei kannata olla täysin juomatta täällä Suomessa, koska laivalla voisin löytää itseni kunnon kännistä pelkän buffetin ja parin viinilasin jälkeen. Mutta se ei ole mikään perustelu.

Olisi helpompaa voida juoda lonkero tai pari vanhempien kanssa korttia pelatessa, niin että pelin jälkeen menisimme kaikki samaan aikaan nukkumaan. No ollaanhan me pelattu ainakin kolme kertaa, vai neljäkö? Mutta noiden kahden mielestä (ymmärrettävästi) en saisi juoda ollenkaan alkoholia. Ja nyt kun en ole piilotellut yhtään mitään, niiden pettymys ja inho ja kaikki se on... liikaa.

Joten juon niiden katsoessa telkkaria, juon niiden mentyä nukkumaan, äiti ei ole ainakaan kolmeen iltaan sanonut mulle menevänsä nukkumaan (tai hyvää yötä, mutta jo vuosia sitten se sanoi jotain mun pakkomielteestä aina sanoa hyvää yötä... no ehkä se oli taas niitä juttuja joita se ei muista, ja ainakaan se ei tarkoittanut, mistähän olen perinyt sen selittelyn?) ja aamuisin saan kuulla että huone haisee viinalta tai (kuten tänään, tai siis edelleenkin eilen) saan vain mulkaisun äidin avatessa oven.

Tiedän. Ryyppään liikaa. Vihaan itseäni. Tämähän alkaa kuulostaa samalta kuin vanha blogini, jonka nimi oli Vitutuksenpurkublogi takaperin kirjoitettuna. I golb ukrup neskututiv.

Mun pitäisi välittää siitä, mitä äiti ja isä joutuvat kestämään, kun niillä on tällainen tytär. Mutta kun en meinaa kestää itsekään itseäni, saati sitten kaikkea sitä, että olen heidän mielestään selvästi ylpeä siitä että (mitä tahansa, minkä takia vihaan itseäni) ja käytökseni on törkeää, enkä yhtään ajattele miltä muista tuntuu, tänäänkin (äh, eilen, äh, ihan sama) äiti sanoi että olisin voinut tönäistä sen portaita alas niin että se olisi halvaantunut, vain saadakseni viinaa. Äiti otti (ihan ymmärrettävästi kai) kaksi kolmesta ostamastani lonkerosta, kun olin tunnustanut juoneeni jo neljä Matin luona. Salkkareitten jälkeen painuin ulos ostaakseni uudet tilalle. Tietysti äiti kuuli kun suljin oven, ja yritti estää. Ja kyllä, halusin päästä ennen yhdeksää ostamaan lisää. Ja sähisin että päästäisi irti, mutta en edes huutanut, saati sitten yrittänyt tuuppia. Ja äiti on sitä mieltä, että olisin ihan yhtä hyvin voinut tuupata hänet alas portaita.

Ymmärrän hyvin, että molemmat ovat vain (syystäkin) huolissaan ja haluavat vain parastani. Ja että vika on yleensä oikeasti vain minussa. Ostan pääsiäismunia (muumihahmojen tms. takia) - tarjoan suklaat heille, koska mielialalääkkeiden takia en enää tykkää makeasta syötävästä juuri ollenkaan - ja saan palautetta siitä että tuhlaan niin lapsellisiin asioihin jne. Mutta suklaa kumminkin hupenee vauhdilla kulhoista. Ostan Reindeerspottingin, ja etenkin kun äiti oli juuri lainannut ne riippuvuuskirjat, uskaltaudun kysymään (vaikka arvaan vastauksen) haluavatko he katsoa leffan kanssani, näyttäen kantta. Äiti sanoo ettei todellakaan halua. Isä ei tunne leffaa. Äiti sanoo sen olevan huumeleffa. Ja että "ooksä tollasenkin menny ostamaan" jne.

Oli ihanaa käydä eilen Matin luona. Mutta lopuksi tuntui siltä, että sen pikkuveli kämppiksineen ei missään nimessä halunneet mua sinne, eikä Mattikaan. Joten kun Matti oli menossa sinne (saman talon toiseen päähän), tuli kiire näyttää mulle pysäkki. Ja se unohti kännykkänsäkin kotiin, niin ettei saanut tekstariani noin puolen tunnin päästä, ettei bussia näkynyt. No olin ehkä sitten pari minuuttia liian myöhään pysäkillä, Mattihan sanoi että vaikka aikataulun mukaan bussin piti olla siinä kymmentä yli, sillä ei oikeasti menisi niin kauan. Kävelin seuraavalle pysäkille, odotin, soitin äidille, odotin, näin bussin - joka kääntyikin eri suuntaan, ja luulin olevani ihan väärässä suunnassa (en todellakaan osannut sanoa mistä suunnasta tulin). Soitin taas ja häpesin, ja sanoin että olin väärässä suunnassa, ja että voisin kyllä mennä takaisin Matin (tai pikkuveljen) luokse, mutta äiti kielsi ja sanoi, että jompikumpi tulee hakemaan, kävele Saloon päin. Kävin ostamassa ne kolme lonkeroa lisää ja lähdin sitten kävelemään sinne, mistä luulin tulleeni ja minne bussi kääntyi, mutta huomasin että Salo-viitta osoitti eri suuntaan - sinne mihin olin ensin kävellyt. Sittenkin. Eipä auttanut enää; jos Matin katsoma aikataulu oli oikeassa, olin kai kaupassa kun se pörötteli ohi.

Jos en joisi, en ehkä tuntisi niin vahvasti kaikkia "entä jos se teki näin koska se inhoaa mua" -juttuja. Toisaalta (näillä lääkkeilläkin) en ehkä tuntisi yhtään mitään.

Oli ihanaa nähdä Mattia. Ja sitäkin ihanampaa - ja pelottavampaa - on nähdä Johnnya (ei nukkeani, vaan sitä ihaninta, josta tarinani hahmo sai nimensä ja siitä hahmosta sitten nukkeni),

Mutta mitä se oikeastaan auttaa. Ihania muistoja, toki. Niin on unetkin. Kuten se uni Johnnysta, jonka takia tekstasin sille ensin vanhaan numeroon, sitten vielä vanhempaan kunnes kehtasin (kännissä, tietenkin) kysyä sen pikkuveljeltä facebookissa mikä sen oikea numero on. Matin kanssa ei keksitty pahemmin puhuttavaa ennen kuin uskalsin sanoa, että missä on lähin kauppa, käydäänkö ostamassa hyvää juotavaa ja jotain syötävää koska mulla [lievän ja huomattavan ylipainon rajalla keikkujalla] alkoi olla nälkä. Ja ostin sille neljä kaljaa ja itselleni ne neljä lonkeroa, en kai maininnut vanhemmilleni että lonkerot olivat melkein kaksi kertaa niin isoja kuin Matin kaljat.

Mutta se alkuperäinen kysymys: miksi tällaisia kuin minä on olemassa, vielä pari kertaa vanhempinakin kuin minä nyt?

Miksi on ihmisiä, jotka löyhkäävät ja ryyppäävät ja asuvat kadulla?

Miksi tällaiset kuin minä eivät uskalla tappaa itseään?

Miksi läheisten on pakko sanoa, tai vähemmänkin läheisten, että eivät missään tapauksessa tahdo että niin kävisi?

Kun se kumminkin olisi parasta kaikille.

Vai olisiko se parasta vain minulle? Vai ovatko ne kaikki väärässä, jotka ajattelevat, että minun pitäisi "ottaa itseäni niskasta kiinni" (hyvin lievä ilmaus tässä tapauksessa) ja laittaa elämäni kuntoon. Että kaikki se on vain laiskuutta, törkeyttä, kaikkea, vittumaisuutta, en tiedä. Kroonista saamattomuutta, oma diagnoosini. Mutta sitä ei kukaan muu ymmärrä enkä itse osaa selittää. Kai se sitten on vain mun vika. Noin virallisesti. Vaikea todistaa, etten pysty parempaan. Eikä nyt ole kyse vanhemmista, jotka vaatisivat jotain professorin papereita, ei todellakaan. Älyssäni ei ole mitään vikaa, siinähän se vika onkin. Vanhemmat vaativat vain, että pystyn elättämään itseni joskus - aikuisena, eli ehkä ainakin viisi vuotta sitten? Vai kymmenen? Vai nyt, kun kaikki muut serkut ja pikkuserkut ovat jo valmistuneet? Tai iso osa ainakin, en edes tiedä. Kun en osaa edes pitää yhteyttä. Ja äiti muistaa huomautella siitäkin, että ei mikään ihme ettei kukaan pidä yhteyttä minuun, kun en itsekään jne. .Mutta kun en osaa. Ja tunnen itseni aina niin ulkopuoliseksi, niin näkymättömäksi. Kuorossa, serkkuporukassa, missä tahansa.

Mikä helvetti mussa on vikana kun en saa aikaiseksi edes sen vertaa, että tappaisin itseni pois kiusaamasta kaikkia olemassaolollani??

Pyydän jo valmiiksi anteeksi, jos joku lukee tämän ja tuntee, että tämä angstaus - jota en tietenkään tarkoita tosissani vaan vain huomiohuoratakseni - syyllistää muita kun kaikki vika on minussa. En väitä vastaan. En ihan oikeasti. Kaikki vika ON minussa. Haluaisin kasvaa aikuiseksi, saada lapsia, no ensin tietysti kumppanin - Erican takaisin - ja kirjoittaa kirjoja. Hyviä sellaisia. Haluaisin saada aikaiseksi jotain.

Pyydän anteeksi tajunnanvirtaa. Ja olemassaoloani ja kaikkea muuta. Menenpä tästä ampumaan itseni. Ai niin, en ensinnäkään omista asetta tai pääse käsiksi isän pyssyihin, enkä uskaltaisi ikinä, ja jos tappaisin itseni, hyppäisin katolta jossain ihan muualla kuin Salossa. Näkyvästi. Että olisin kerrankin näkyvä. Kerrankin.  

Och jag skulle skriva på svenska också. Men boken var på finska...

Aamuyön täysikuisia - ei ehkä täysipäisiä - ajatuksia.

Kirjassa lapsi pyytää äitiään kertomaan sadun. Kehittelen heti sadun päässäni, joskin unohdin että aiheena oli meri, ei ranta (olipa kerran Minni, joka asui Vantaanjoen rannalla ja sai mäyräkoiran ja sitten käveli sen kanssa rantaan jossa tapahtumat alkoivat).

No, näpyteltyäni tarinan idean nopeasti kännykkään muistiin, päätän selata kirjaa ja ottaa ensimmäisen näkemäni sanan, laittaa sen perusmuotoon ja keksiä siitä tarinanpoikasen.

 Tunteista - liian abstrakti.
Ilmiötä - liian hankala (ja Ilmiäiset on vuosien takaa säilötty idea).
Erilaista - ihan liian monta tarinaa.

Ilmankos se ensimmäinen tuleva lastenkirjani on varmaan nimeltään Ihan tavallinen Tassu. Erilaisuudesta ehkä sitten myöhemmin. (Vaikka saattaa sillä Tassullakin olla se mäyräkoira, ruskea karkeakarvainen otus jonka tyttö saa kuusivuotiaana, sinä kesänä, jolloin täyttää seitsemän. Ja koiralla on musta häntä, ja leveä musta juova selässä, ja valkoinen karvaton pilkku keskellä päälakea. Ai niin, näitä tajunnanvirtoja varten on hylätty blogi.)

 

-facebook

 

 

Tätä voisin jatkaa vaikka kuinka.

 

Olen ruvennut pyhäkoulun opettajaksi, Uppsalan suomalaisille joka toinen sunnuntai. Siksi olen miettinyt satuja tavallista enemmän. Jos vain saan aikaiseksi, teen Minni-tarinan koskettelukirjaksi, karvoineen päivineen, ja ennen kuin lähetän sen, esittelen sen lapsille ja sitten voimme vaikka puhua sokeudesta tms. Ehkä siinä yhteydessä, kun Jeesus parantaa sokean, eikös se joskus niinkin tehnyt? Tietäisinkin mitkä kaikki ideat on jo käytetty. Yksi kerta takana, jännitti niin että järsin kynteni kyynärpäihin asti, mutta taisin pärjätä hyvin. En edes kirjoita "ihan hyvin".

 

Sain papilta palautteen: "TUHANNET kiitokset viime sunnuntaista!! Huomasin että sinuthan on luotu lasten kanssa toimimaan. Sinulla oli tosi kiva ote ja tapa olla lasten kanssa. :)"

 

Rakastan lapsia. Ja kyllä, minut on luotu - tai siis elämäni tarkoitus on lisääntyä ja kirjoittaa kirjoja, eli kai minut on luotu olemaan "henkisesti ikäisteni" kanssa.

 

Pari vuotta sitten olin pikkuserkkuni Down-tyttären paimenena, ja tulimme hyvin toimeen. Kai nyt, kun annoin sen määrätä kaikesta. Nyt osaisin ehkä vähän paremmin määräillä, mutta toisaalta, paimensin sitä vain pari viikkoa. Ja jos en ollut ihan varma, saiko jonnekin mennä tai jotain tehdä, yritin vähitellen houkutella sen pois. Tyttö oli silloin 9-vuotias. Tai täytti 9 sinä aikana. Ja miten se rakastikaan uimista - tuli oma lapsuuteni mieleen ja kuinka minua ei saanut vedestä pois - ja Peppi-videoita, ja minä sain lukea tekstit (kuten monta vuotta sitten hyvän ystäväni pienelle ihanalle Down-kummitädille, koska tekstit olivat ruotsiksi, Anna Ystävämme tuli FST:ltä, ja tunsin itseni niin tärkeäksi) ja kun laulettiin, tekstien lukemisen sijasta lauloin mukana. Kumpi mahtoi nauttia enemmän? Astrid on aina ollut suuri rakkauteni. Mutta kyllä, tyttökin nautti täysillä ja pyysi lisää! Mutta sitten vaihdettiin hänen toivomuksestaan barbie-leffaan, jota en osannutkaan laulaa...

 

Samana kesänä kävin kerran yökylässä heillä, vain nukkuakseni teltassa 11-vuotiaan isosiskon kanssa. En ollut ikinä nukkunut metsässä aiemmin, pelkäsin kyitä jo loikkiessani samoissa paikoissa pikkusiskon kanssa tennarit jalassa. Mutta kun se ei pelännyt, en minäkään. Ja onhan minullakin käärme. (Viljakäärme Sedrik.)

 

Yhteinen kiinnostuksemme oli Harry Potter. Löysinkin kirppikseltä erkillä sen huispauskirjan, vai oliko se Ihmeotukset ja niiden olinpaikat, vai ehkä molemmat, vai ehkä Salon kirjastosta (lapsuuden toinen kotini)? Kuitenkin, lähetin sen telttakaverilleni. Joka silloin kyseli korvieni venytyksistä ja mainitsi, ettei käytä roikkuvia korvakoruja, kun riehuu niin paljon. Aamulla pikkusisko tuli herättämään meidät paljon aikaisemmin kuin olisin halunnut. Mutta tuore maito oli niin mielettömän hyvää! Vaikka puuro... ei.

 

Nyt se 11-vuotias lapsi on 14. Se on facebook-kaverini. Äiti pyysi, että poistaisin sen, koska kaikki kirjoittamani "ällöttävyydet" eivät sovi lapsille. Sain äidin tajuamaan, etten kerro kännäyksistäni tai seksistä (jota ei, muuten, ole, koska minä en luonnostani nauti siitä ja nyt tyttöystäväni on aloittanut hormonit, jotka vievät halut, ja minun mielialalääkkeeni vievät halut jopa ainoan toimivan kumppanini, eli oikean käden kanssa). Silti, äiti haluaisi että poistaisin sukulaistytön, koska parisuhdetilanteeni on tytön kanssa. (a se on sitä siksi, että minä halusin Erican vaihtamaan fb-nimensä ennen kuin suostuin seurustelemaan fb-vakavasti hänen kanssaan, ennen hän oli Eric S. (Erica S.), nyt vain Erica S. Joku serkku raportoi tästä Erican äidille ja sehän vaati, että Erica ja sukunimi pysyisivät erillään.

 

Ja Erican vanhemmat... näin kerran painajaista, että sanoin häntä Ericaksi vanhempiensa edessä. Olen päättänyt, etten käytä pronomineja. Enkä nimeä. En osaa valehdella, mutta pakon edessä voin sanoa, että ME olemme laittaneet sitä-ja-sitä ruokaa ja ME tiskaamme tai ME siivoamme. Nainenhan sen kaiken hoitaa. Minä olen parisuhteessamme mies, eli se joka pieree (mussukkani muuten pieree unissaan ja säikäyttää minut perin pohjin, muttei herää itse vaikka pieren sen nukkuessa), ryyppää - tälläkin hetkellä, heräsimme kahden paikkeilla yöllä, en nukahtanut uudestaan, pesin hampaat, luin sängyssä, join viiniä, söin keksejä valkohomejuuston kanssa, luin sitä kirjaa joka muuten on Honkasalon Eropaperit, koska ennen sitä luin Syöjättären, yritin taas lukea sängyssä ja sain ajatuksia, jotka oli pakko kirjoittaa facebookiin. Ja loppu onkin - blogia.

 

Oliivi-digestivet ovat muuten ällöjä. Miten saan oliiveja inhoavan Erican syömään ne? Ne eivät maistu yhtään oliiveilta, pelkästään makealta. Ja minähän en syö makeaa juuston tai muun suolaisen kanssa! Enkä muuten lääkkeiden takia muutenkaan pahemmin.

 

Tajunnanvirtaa. Pitäisi kirjoittaa enemmän. Se laihduttaisi. Olen pahasti ylipainoinen, kirjoittaminen veisi osan ajasta, jonka muuten käytän *hööörps* viinin juomiseen.

 

Yritin pitää tipatonta tammikuuta, mutta ei mennyt ihan Strömsön tyyliin. Tai melkein tipatonta, mutta sama putki jatkuu. Huomasin kumminkin, että paino putosi monta kiloa niinä päivinä (alle viikossa), joina en juonut. Mutta kun ei ole mitään tekemistä.

 

Olen bloggari. Minulla on lukijoita, oliko niitä yksi vai kolme? Oliko niitä yksi, eli minä - ei kun Fanny, tietysti, Fanny, hon som är Ericas bästis och jag försöker läsa hennes blogg, men orkar inte göra nåt jag "försöker".

 

Nu ska jag. Nu ska jag läsa hennes blogg. Mutta jos joku suomalainen lukee tätä, jätä merkki!

...

(Kevät '09)

Olen elämäni rakkauden kanssa yhdessä. Muuttanut lopullisesti maahan, jota rakastan - Ruotsiin. Muuttanut vihdoin uuden, ruotsalaisen poikaystäväni luokse. Virallisesti olen asunut täällä vain tämän kevään. Molemmilla on oma huone, mutta nukumme aina poikaystäväni sängyssä. Rakastan häntä. Hän ei vain yhteen muuton jälkeen ole ollut suunnilleen ikinä kotona... aina jossain kavereidensa kanssa, jotka olivat aikaisemmin minunkin kavereitani.


(Kesä '09)
Iltana ennen kuin lähden kesäksi Suomeen, hän sanoo, että ei rakasta minua enää ja tuntuu siltä että suhde on nyt ohi.

Itken pitkään hänen sylissään. Sanon jälleen kerran, että hän on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Hän vastaa, että tietää sen. Jo pitkään, kun olen sanonut rakastavani häntä, hän on vastannut "jag vet".

Myöhemmin illalla menemme yhteisten kaveriemme luokse naapuriin. Hän haluaa mieluiten kertoa vasta, kun olen lähtenyt Suomeen. Vietämme iltaa kuten yleensäkin. Yhdelle kuitenkin kerron tekstarilla, tärkeimmälle "minun pojistani", Niklakselle. Ja toiselle kasvotusten, kysyn voitaisko puhua; hän, Martin, asui aikaisemmin huoneessa, josta minä nyt joudun muuttamaan pois, vaikka vasta nelisen kuukautta sitten sain valita huoneeseen tapetit (punaiset, ihanat tummat joulunpunaiset!) ja vanhempani toivat Suomesta kirjahyllyjä kirjoineen ja keittiönpöydän tuoleineen.

Martin seuraa minua tyhjään huoneeseen ja sanon, että Thomas jätti minut. Martin halaa minua. En muista, mitä puhuimme - mutta todennäköisesti itkin, koska koko sen kevään itkin turhastakin, mikä antoi Thomasille enemmän aihetta valittaa. Mitä sä taas vingut?

Vasta Suomessa parin viikon päästä sain elämäni ensimmäiset masennuslääkkeet, joiden ansiosta en itkenyt koko kesänä. Vaikka lääkärin lausunto olikin "ei sulla nyt mitään masennusta ole, mutta laitetaan kumminkin nää masennuslääkkeet..."


(Kesä 2012)

Nykyiset vastaavat lääkkeet sain yli vuosi sitten, ja lääkäri sanoi, että viimeksi tein virheen, kun en jatkanut niiden käyttöä.

Hetki sitten - tai siis pari viikkoa, tai kuukausi - uusin reseptin ja ilokseni sain neuvon ottaa puolitoista nappia per päivä. Liian hankala puolittaa... otan kaksi, aamuin ja illoin.

Ei vaikuta itkemiseen, enää, koska itken vain kännissä. Makeanhimoon vaikuttaa, ihanaa! Ei tee enää yhtään mieli makeaa. Mitä siitä, jos on pakko saada sushia, sushibuffet, istua aina siinä samassa pöydässä ja saada joka kerta useampi "erikoisempi" pala, pakko vahtia milloin tarjolle laitetaan lisää sushia: tonnikalaa, jotain vaaleaa kalaa, mustekalaa, toisenlaista mustekalaa ehkä - yksi pala joka lajia. Otan ne kaikki, en voi sille mitään. Yksi jokaista, joka kerta, kerran kerrassa, tarkoitan että joka kerta kun syön siellä, on pakko saada ainakin kerran niitä. Ja ainakin pari erilaista ihanaa. Ainakin se mustekala! Siis se ihana lonkeronpala, ei se limainen "squib", hups, ei vaan "squid".

Squib olisi "jästi"...





(yritän jatkaa myöhemmin tästä)

27

Mitt favoritnummer.

13,
27,
66.

Sedan högstadiet.

Inte förrän några dagar sedan fattade jag att jag fyller 27 samma år som pappa fyllde 66. Jag saknar pappa men har mardrömmar om mamma. Jag vill inte åka till Finland och se mamma och pappa, men ändå vill jag det. Pappa, jag älskar dig. Fastän du är dum. Ibland. Ofta.

Men ändå är mamma dummare.


--

En edes osaa kuvailla niitä ruotsiksi. Tai osaan, mutten viitsi. Tai siis jaksa. Isä sanoo suoraan, ettei homoille pitäisi antaa adoptio-oikeutta, koska ne on seksuaalisesti poikkeavia, siellä esiintyy lasten hyväksikäyttöä. Silti isä kysyy, ollaanko minä ja Erica harrastettu seksiä, kysyi joululomalla, tai ehkä Hilkka-tädin hautajaisten jälkeen, joululomalla kai, kun vei minut Turun satamaan. Isän on vaikeampi ymmärtää, ja silti isä yrittää ymmärtää, toisin kuin äiti. Äidin mielestä suhteemme on "sääli".

Miten sen selittää ruotsiksi, niin että yhden sanan (tai lauseen: "Se on sääli.") voima tulee esille? Joutumatta selittämään, ettei äiti puhunut synnistä?

Tietenkään sitä ei tarvitse selittää kovin pitkälle, kun Ericalla on yhtä vanhat vanhemmat. Melkein.
Ja yhtä ahdasmieliset. Vähintään.

--


Min födelsedag. Jag älskar numret 27. Men efter den här födelsedagen skulle jag inte vilja bli äldre.

Och jag är rädd.

Jag är ingen rockstjärna, men ändå kan jag inte tänka mig att jag nånsin fyller 28. Ändå vill jag skriva en massa böcker, gifta mig med min älskade katt, få minst sju barn, skriva ännu flera böcker och dö när jag är minst 97.

Jag hoppas att den här dagen inte är min sista födelsedag.

Leikkikoulussa keksimäni laulu:

Jousi ja nuoli
vain yksi huoli
Jaakon peräsuoli
ja Jaakko jo kuoli.


Jaakko oli ensimmäinen ihastukseni.


Toinen teokseni:

Perkele vittu
punasaapas pittu
viiminen kerta
Matist' valuu verta.


Matti oli Jaakon serkku. Kuljimme samalla kyydillä leikkikouluun, Jaakko (jonka kanssa minä meinasin mennä naimisiin), Matti (jonka kanssa parhaan kaverini Riikan piti mennä naimisiin), Riikka ja ehkä Valtteri, jolle meinasin naittaa "parhaan keppostelukaverini" Jennyn. (Huom, ei saa sekoittaa lukioaikaiseen Jenniin.)

Taisin olla aika paha kiroilija. En tiedä edes, mistä opin sanat. Joskus pienenä muistan lörpötelleeni keksimiäni sanoja, ja tuli sanottua myös "vittu", jolloin äiti sanoi ettei niin saa sanoa. Kysyin (silloin tai myöhemmin, en ole varma) mitä vittu tarkoittaa, ja äiti sanoi "naisen pimppiä". Eiköhän se siitä lähtien ollut aktiivisessa sanavarastossani.

Aika moni aikuinen taisi sanoa minulle, kun kiroilin, että se oli nyt "viiminen kerta". Suutani pestiin saippualla silloin tällöin. Harmi, että se oli ennen Body Shopin hedelmäsaippuoita, joiden kanssa leikimme agentti-kemistejä Riikan kanssa, pakkohan niitä oli maistaa ja paljon paremmilta maistuivat kuin nestesaippua.

Matti tokaisi joskus lauluuni, että antaa valua vaan tai jotain sellaista. Ja sekös järkytti. Oma mielikuvani oli, että Matti oli laulussa lähes kuollut.

Molempien laulujen sävel on - kuka arvasi jo - suunnilleen "lällällälläl lieru, sulta pääsi pieru". Tosin ensimmäisessä viimeisen säkeen sävel menee alaspäin, olin siis paitsi sanoittaja myös lahjakas säveltäjä.

Ihan normaali lapsi.

Näitähän ei kukaan lue, mutta mainitsen kumminkin, että ikivanhat runoni ovat täällä:

http://www.rakkausrunot.fi/runoilija.php?runid=17313

Och samma på svenska. Fast det är nog lite svårt å hitta dem som jag har skrivit på svenska, och det är bra för de är jävligt dåliga. Alla ni som tycker att jag skriver så underbart att ni vill läsa mina dikter, fråga bara! (Hee hee. Ass if.)

Vielä lisää Jennin ikivanhoja tekstejä minusta tänne talteen

Kaksi enkeliä

Tämä on tarina kahdesta enkelistä, joista toinen kuoli ja toinen tuli hulluksi.


Oli joskus muinoin - kun vielä ei ollut sähköä, kun ei ollut tulta, eikä vielä monia ihmisiäkään - enkeleitä. Oli enkeleitä ja demoneja. Oli hyvä ja paha, niin kuin nykyäänkin. Oli myös jotain siltä väliltä, oli valkosiipisiä demoneja ja oli mustasiipisiä enkeleitä, hyvän ja pahan rajamaa. Näiden joukossa olivat Giel ja Dael.

He molemmat olivat kauniita ja sädehtiviä enkeleitä, tummatukkaisia ja koreavartaloisia. Vain yksi asia heissä oli vialla: he olivat pettäneet herransa ja heille oli annettu mustat siivet. Tokihan niillä lentää saattoi, mutta ne olivat rumat, kuin kekäleinen takka. Heidän suurin syntinsä oli rakkaus. Suuri rakkaus toisiaan kohtaan. Ja se sai heidän herransa raivostumaan, koska tuollainen oli enkeleiden kesken sopimatonta, sillä molemmille oli jo valittu tulevat puolisot. Ja sekin tosiseikka, että Giel ja Dael olivat molemmat tyttöenkeleitä. Gielille oli valittuna Aphael ja Daelille Petael.

Heitä ei kuitenkaan miellyttänyt tulevat sulhot, jotka olivat heidän rinnallaan voimattomia ja rumia. Näillä kauniilla, hulmuavahiuksisilla neidoilla oli uskomattomat henkisenvoiman lahjat, jotka oli tarkoitettu parantamiseen ja hyväntekoon, ihmisten saattamiseen yhteen. Heillä ei ollut Amorin nuolia ja jousta, mutta heillä oli erilaisia taikajuomia ja tuoksuja, joilla he panivat ihmisen hurmaantumaa toiseen. Ja nämä kaikki keinot heidän oli annettu säilyttää, joutuessaan poistetuiksi herransa suojeluksesta.

Päivät pitkät nämä kaksi kaunista enkeliä juottivat toisilleen taikajuomia värikkäistä pikareista, saaden toisen hullaantumaan toiseen kerta toisensa jälkeen yhä voimallisemmin. He nauroivat ja lauloivat suloisilla äänillään, ja tekivät pikkuilkeyksiä muille enkeleille. He olivat toisistaan erottamattomia.

Kunnes eräänä päivänä tapahtui jotain kamalaa. Enkeleiden joukkoon saapui valkosiipinen demoni, Tulial. Hänellä oli pitkät, tummalaineiset hiukset ja palavat silmät. Hymyllään ja taikavoimiensa viekkaudella hän erotti Gielin ja Daelin, saaden Daelin rakastumaan uuteen tulokkaaseen. Murheen murtama Giel yritti hillitä rakastettuaan ja saada tätä taas järkiinsä, muttei onnistunut. Dael oli mennyttä. Hän ei tehnyt enää muuta kuin haaveillut Tulialista, hän riutui onnettomasta rakkaudesta ja katkeroitti Gielin.

Giel yritti vielä kerran saada Daelin takaisin. Itkien hän pyysi tätä hetkeksi pilven reunalle juttelemaan kanssaan. Dael ei kuitenkaan halunnut kuunnella Gieliä, vaan puhui lakkaamatta Tulialista. Viimein Gielin turhautumiselle tuli raja ja hän otti kaapujensa kätköistä pitkän tikarin. Ennen kuin Dael ehti tehdä mitään, Giel painoi tikarin syvälle sydämeensä ja sulki silmänsä. Siinä vaiheessa Dael tajusi tehneensä väärin toista kohtaan ja yritti vielä kurkottaa Gieliä kohti. Hänen onnistui vain saada tikarin kahvasta kiinni, ja niin Giel suistui alas pilveltä. Hänen ruumiinsa putosi, putosi, putosi, aina maahan saakka ja jatkoi vielä siitäkin alemmas, Helvetin syvyyksiin palaen mustalla liekillä värittömäksi tuhkaksi.

Niin Giel painui unohduksiin, mutta Dael ei voinut unohtaa. Hän otti Gielin verisen tikarin ja painoi sen omalle iholleen. Jokaisena tuntina siitä hetkestä lähtien Dael painoi tikarin valkoiselle iholleen ja veti merkin kuolleen rakkaansa vuoksi. Viimein hänen hulluutensa ajoi enkelin leikkaamaan siipensä irti ja polttamaan ne mustaksi tuhkaksi, ja lopulta heittämään tuhkan Gielin luokse pilven reunan yli tyhjyyteen.>

En tiedä, pitäisikö sanoa tästä yhtään mitään. Aloitettu hyvin kauan aikaa sitten ja vasta eilen illalla sain inspiraation tehdä valmiiksi. Pidän tästä tekstinä kovasti.

>02.05.2005

Kerro mielipiteesi runosta
Lisää runo suosikkeihisi

En mä osaa tähän mitään sanoa. Eikä kai pitäiskään.>
Arvostelija: Daana
02.05.2005