Mina dockor

Bara för att jag vill posta något, jag ligger vid datorn och dricker vin fast jag borde sova. Måste vakna om 4,5 timmar... perkele.

Men först ska jag presentera min familj.

Elias och Silas.

Milean matar Ed.

 

Johnny och Deena.

Stella och Luna.

Johnny.

Alice.

Emeralde.

Madeleine.

 

Emeralde och Alice.

 Milean.

Deena.

Sommaren 2012.
Milean, Ed, Johnny, Elias, Silas, Deena.

 

Då var Ed fortfarande minst, på hösten kom tvillingflickorna som är lika långa (16 cm) och snart kommer katten som är 11 cm. Madeleine fick peruken som först var Alices extraperuk och sedan Emeraldes. Deena har tre egna peruker, Johnny kommer aldrig byta sin och inte Milean heller, de är perfekta och fastlimmade. Eli har nuförtiden jättelångt hår (men jag kan fortfarande inte gilla honom så mycket som jag borde, jag har sminkat honom själv). Johnny ska snart få en ny face-up också - om jag bara vågar. Alla utom Eli (som jag råkade beställa utan face-up), Deena, Alice och Emeralde är begagnade och köpta på hartsilapset.fi.

 

När katten - Pukisha alltså - kommer så har jag tolv dockor. Fem pojkar (Johnny, Elias, Silas, Ed och Pörrö), sex flickor (Deena, Emeralde, Alice, Madeleine, Stella och Luna) och en androgyn (Milean). De fyra minsta har egentligen androgyna kroppar, Milean däremot har en tjejkropp.

Deena, Johnny, Elias och Silas är syskon och mina barn, resten är adopterade. Emeralde och Madeleine är franska syskon, Stella och Luna är tvillingar. Alice pratar inte. Milean är inte 100% människa. Ed, Stella och Luna är vampyrbarn. Madeleine är blind och pratar bara franska, Emeralde har börjat lära sig svenska och finska.

Milean är helt vegetarian, Johnny äter fisk men inte annat kött, småbarnen äter bara blod, Alice har svår anorexi. Johnny är ganska homosexuell fast han trodde han var bi, Deena är bi. Milean är kär i Alice. Alice och Emeralde är nära vänner. Pörrö kommer att vara Madeleines katt.

Jag kommer att vara sjukt trött imorgon också.

Ed i Stockholm.

Taas näitä päiviä...

...kun olen kusipää ja jätän menemättä aamulla töihin, koska väsyttää. Ja väsyttää, koska eilinen Umbala. Haen jääkaapista loput eilisestä pizzasta, juon ehkä vielä loput Umbalasta ja nukun kahteen, että jaksan mennä kolmeksi töihin.

Inhoan itseäni vähän. Mutta onneksi se ajatus ei meinaa mahtua päähäni, koska ajattelen Carlia enemmän kuin Pukipukia, joka tulee tällä viikolla <3

 

 

Vaihteeksi suomeksi

... ja suoraan demistä.

Otsikko: Tänne kaikki ihastusongelmaiset, märehditään yhdessä!

DaanaSvan

19:29   

     

Olen pakkomielteisesti ihastunut itseäni vähän yli kolme vuotta nuorempaan kuorokaveriini. Olen 28 (mutta näytän ehkä 21-vuotiaalta ja käyttäydyn kuin teini) ja tämä ihana Carl täyttää joulukuussa 25. Molemmat siis tulimerkkejä, minä Leijona ja hän Jousimies.

Ensimmäinen kunnon muisto hänestä on viime syksyltä, kun "syystanssiaisissa" (huono käännös Höstbalille, mutta parempaakaan en keksi) hän istui vieressäni. Kuorolla on siis aina näissä "tanssiaisissa" omat juhlat, sama pukukoodi kuin osakunnan juhlilla ja samat tai ainakin yhtä ihanat ruoat, hieno ja virallinen tapahtuma siis. Tänä vuonna aion laittaa Morticiasta ostamani läpinäkyvän tyllihameen, sen alle varmaan ainakin entisen mekkoni kohottavan tyllialushameen ja jonkun sopivan yläosan. En kuitenkaan laihdu niin paljoa, että voisin laittaa kokonaan entisen pukuni.

Syystanssiaisissa olin ollut jo useamman kerran, ja kuolannut yhtä homoa siitä asti kun hän aloitti kuorossa, joten olin tietysti vähän pettynyt että hänet oli laitettu istumaan aivan toiselle puolelle salia. Mutta vieressäni oli yksi niistä kuoron uusista nörteistä, nappasin illallisen jälkeen hänen nimilappunsa mukaani ehkä lähinnä muistaakseni hänen nimensä. En ihastunut häneen, mutta hän oli tosi ihana herrasmies. Yritin ujouttani uhmaten sanoa Skål joka laulun jälkeen kohottaessamme laseja, koska hän sanoi niin. Niin olin sen homo-Larsin kanssakin tehnyt jossain aikaisemmassa höstbalissa. (Sori, höstbal ja vårbal ovat lyhyempiä ja helpompia termejä.) Joskus siis kun istuin hänen vieressään tai vastapäätä. Ekassa höstbalissani istuin Larsin vieressä. Viime höstbalissa se suorastaan kiskoi minut tanssimaan, ja oikeastaan nautin siitä, vaikka tiputin ja talloin huivini ja biisinä oli Sir Duke, jota kuoro joskus lauloi ja jota vähän inhosin. Ja Lars tanssi melkein kaikkien kanssa, myös poikien.

Viime vårbal oli minulle ensimmäinen, oltuani melkein kuusi vuotta kuorossa. Olin miettinyt onko Lars bi vai homo, enkä edes pettynyt kun kerran eräissä toisen osakunnan sateenkaaribileissä kysyin mainittuani itse olevani "triseksuaali" eli siis panseksuaali tietämättä termiä, tykkään pojista ja tytöistä ja etenkin kaikista siltä väliltä. Yritin miettiä, mikä yhdestä sukupuolesta tykkäävä sitten olisi, ja Lars tuli apuun sanoen monoseksuaali. Kysyin sitten Larsilta, että entäs sinä, oletko mono-, bi- vai triseksuaali? "Täysin homo." Enkä pettynyt yhtään, ehkä yllätyin aivan vähän, mutten koskaan ollut kuvitellut mitään meidän välillemme, sehän oli aivan liian täydellinen, laiha, kaunis, Harry Potter, opiskeli lääkäriksi, sitä oli vain ihana kuolata. Ja kun itse osaan ihastua/rakastua moneen yhtaikaa, en koskaan odottanut että siitä tulisi mitään muuta kuin kuoroihastus numero yksi. Mutta oho. Toisin kävi. Siitä tuli kuoroihastus numero kaksi.

Viime vuoden höstbalissa siis Carl istui vieressäni ja oli niin mahdottoman mukava. Nappasin siis hänen ja Larsin nimilaput mukaani ennen jatkojen eli varsinaisen tanssin alkamista. Vuotta aikaisemmin transtyttöystäväni Erica oli mukana jatkoilla, lainasi yhteisen ystävämme ja naapurimme pukua, näytti lähinnä Pocahontas-barbiltani puettuna jonkun muun barbin (tai siis Niinan, koska Kristiinalta olin jo leikannut hiukset ja värjännyt ne huulipunalla, vaikka Niinaltakin sitten myöhemmin irtosi pää mutta kroppa ja se pää vihertävine hiuksineen ovat tallella) prinsessamekkoon, oli uskomattoman kaunis ja olin niin ylpeä kun saatoin esitellä sen tyttöystävänäni. Pinkki mekko maitokahvi-ihoa vasten, musta ihana tukka, huulipuna, se oli minun. Ei ole enää, mutta me molemmat rakastamme toisiamme. Olemme ystäviä ja niin on parasta. Tulemme aina olemaan ystäviä ja luultavasti tulemme aina rakastamaan toisiamme.

Höstbal. Ja sitten Lussegasque, jossa en saanut tarpeeksi huomiota, mielestäni, ollessani aika kännissä, ja lopulta esiintymisen (yhtenä vuonna minä olin Lucia, ja kaunis sellainen punaviinihuulista huolimatta) ja jatkojen välillä keksin käyttää sveitsiläistä linkkuveistäni muuhunkin kuin pullojen avaamiseen. Aloin viillellä (vaikka äiti sanoi sitä joskus viivojen raapimiseksi) kyynärvarttani. Lars, siis se homo, juuri se jonka piti huomata minut, otti sen minulta pois ja sanoi antavansa takaisin seuraavissa kuoroharkoissa. Silloin en jaksanut, sain veitsen takaisin vasta kuoron talviriehassa, muistaakseni uudenvuoden jälkeen.

Ja sitten se minulle ensimmäinen vårbal. Tulin aika myöhässä, kuoro oli jo tavannut, valmistautunut ja esiintynyt ennen kuin oma juhlamme alkoi, en kai päässyt sängystä ylös. Sehän oli sen jälkeen kun Erica oli jättänyt minut ja olin ollut kuukauden verran Suomessa vanhempieni luona, kärsimässä alkoholismistani.

Carl istui taas vieressäni. Muistin, että hän oli istunut vieressäni höstbalissakin. Perinteisen puheen miehelle piti Lars, joka mainitsi poikaystävänsä ensimmäisen kerran, joko houkuttaa muuttaa Ruotsiin? Ja perinteisen puheen naiselle piti toinen Lars, eli Carlin bestis. Ja tämä L.L. ja Carl esittivät jonkin musiikkikappaleen yhdessä, olisiko toinen soittanut ja toinen laulanut, mutten muista. Kysyin muuten juuri facebookissa Larsilta. Siis siltä uudelta Larsilta.


Illallisen jälkeen nappasin tietysti Carlin ja homo-Larsin nimilaput, ja mietin nappaavani Lars L:n lapun myös, mutten jostain syystä tehnyt niin. Hikoilin ylipainoni takia kuin sika ja istuin ikkunalla, lähellä homo-Larsia, mutta olisin taatusti istunut siinä ilman sitäkin. Jatkoilla otin ihanan kuvan tästä h-Larsista, sen pitkätukkaisesta kaverista ja Carlista. Carl laittoi sen profiilikuvakseen facebookissa. Siinä se on vieläkin. Tuijotan kuvaa joka päivä.

Kuoromatkalla kesäkuussa Carl, joka työskentelee taksikuskina, ajoi toisen minibusseista Länsi-Göötanmaalle. Taisin ihastua matkan alussa. Tiesin, ettei Lars tullut mukaan, siis se homo, eikä kyllä toinenkaan. En varmaan olisi ihastunut ainakaan vielä silloin, jos Lars olisi tullut mukaan. Onneksi ei tullut.

Matkan aikana ihastuin. Jatkan seuraavassa--

 

DaanaSvan

19:48

     

 

Jo matkan varrella ihastuin, panin merkille että se otti veggie-burgerin kun kävimme syömässä (vaikkei ole kasvissyöjä). Päästyämme perille vahdin sitä koko ajan. Sinä iltana istuimme ulkona juomassa viiniä ja omia juomiamme, ja minulla oli lonkeroa, annoin sille yhden. Sängyt petasimme jo aikaisemmin, laitoin omani sen viereen ja siirsin sitten välissämme olleen pöydän keskelle huonetta. Lauloimme ulkona, vain minä ja Magdalena osasimme Volund: Andetagin, muut ylistivät kuinka hyvin osasimme sanat ulkoa. Minulle tärkeintä oli, että Carl kuuli. Parhaan laulun, jonka osaan laulaa. Sen, joka soi minun hautajsisissani.

Lopulta menimme nukkumaan, minä ennen Carlia, ja valaisin kännykälläni tietä Carlille ja parille muulle. Nukahdin häntä tuijottaen. Meidät oli jaettu ryhmiin, minä ja Carl olimme samassa ryhmässä, me laitoimme aamupalan. Sinä aamupäivänä kuulin hänen soittavan pianoa.

Ja eteenpäin. Seuraava päivä oli pitkä, kävimme vaikka missä ennen kuin illemmalla päädyimme saunalautalle. Ihana puusauna, grillitupa, lämminvesipalju, ja kaikki tämä sekä vessa kelluivat järvessä. Heitin tietysti talviturkkini. Tosi hitaasti, mutta menin uimaan. Joka kerta sen jälkeen kesällä ajattelin, että pakko kastautua nyt, olen yhtä rohkea kuin Carl. Hän kastautui kerralla. Ja ui ehkä pari kertaa, sitten lillui lämpimässä vedessä. Hän ajoi seuraavaan majapaikkaan, minä tarjosin hänelle cokis zeroa ennen kuin sekoitin siihen Minttua. Join pullosta, josta hän ja vain hän oli juonut. Aivan kuin olisin suudellut häntä. Melkein.

Sinä iltana olin aivan liian kännissä. En muista kaikkea, en kertoisi vaikka muistaisinkin. Oksensin, tein jotain ilmoitustaulusta löytämilläni nuppineuloilla, vaadin saada nukkua samassa paikassa kuin Carl. Aamulla heräsin kahden tytön välistä, kun he nousivat ylös, toinen - Hanna - toi sitten minulle ja Carlille kahvia.

Carl oli myös juonut illalla, Björn ajoi hänen puolestaan. Menimme katselemaan jotain näkymiä. Lampaita. Näköalatorni. Carl ja pari kivaa tyttöä istuivat kalliolla kun me muut menimme torniin. Minä kiipesin tornin kaiteelle ja harmittelin vieläkin, ettei Lars ollut siellä.

DaanaSvan                  

20:11

     

 

Hanna, Björn ja pari muuta huolestuivat ja pakottivat minut alas kaiteelta. Ja alas tornista. Tai siis Björn ainakin pakotti, ja kun olin kertonut tempauksestani Kristinalle tietäen, että Carl ja Jenny kuuntelivat, Hanna tuli itkien vaatimaan, etten enää tekisi sellaista. Lupasin, etten ainakaan sillä matkalla.

Söimme näköalapolun juurella, Carl söi eri pöydässä kuin minä. Mutta sienisoppaa kuten minäkin. Se oli ihanaa. Ja ajoimme nähtävyyksien kautta takaisin majapaikkaan. Illalla Jennyllä oli paljon lempiviiniäni jäljellä, mutta kun joku muu oli ottanut sitä tietämättä ettei se ollut yhteistä, minä kysyin saisinko ottaa lasillisen, ja Jenny sanoi kyllä, mutta kävellessäni keittiöön päin hän huusi perääni että viini olikin loppu. Sitä ei tosiaan ollut jääkaapissa enää, eikä valkoviiniäkään. Anna oli kuiskannut hänelle jotain. Ja viinit olivat piilossa.

Meillä oli kuitenkin ihana ilta, Murhaaja-leikkiä pienellä porukalla, Carl murhasi minut ja Jenny ei huomannut että olin lääkäri ja pelastanut itseni, Carl oli murhaaja useamman kerran. Killing me softly....

Sinä iltana Hanna ja Magda (vai oliko se Anna) siirtyivät lavalta kellarin kokolattiamatolle nukkumaan. Ainoastaan Jenny paksulla puhallettavalla sängyllään salissa ja minä ja Carl lavalla olimme samassa kerroksessa. Menin nukkumaan ennen Carlia mutten saanut unta moneen tuntiin. Näin, ettei hänkään saanut unta.

 

DaanaSvan                  

21:17

      Aamulla en uskaltanut kysyä, haluaako hän kahvia, kun huomasin kaikkien muiden olevan ylhäällä. Nousin siis ylös. Lopulta Hanna kysyi häneltä (kuten edellisenäkin iltana, kun hän toi meille molemmille kahvia), jolloin Carl nousi ylös ja haki kahvia.

Matkalla kotiin istuin ensin keskimmäisellä rivillä oikealla, josta saatoin nähdä Carlin hyvin, kuten menomatkallakin, mutta ruokatauon jälkeen vasemmalla Carlin takana. Söimme Ikeassa, en tiedä missä, Carl istui vieressäni. Ja selvästi kuunteli, kun sanoin Annalle, että minun pitäisi olla psykologilla tiettyyn aikaan. Autossa Carl sitten kysyi, mihin aikaan minun pitäisi olla ja missä. Sanoin osoitteen ja Uppsalaan päästyämme Carl ohitti bussin kiertämällä korttelin eri suunnasta jotta ehtisin psykolleni. Aika kovaa vauhtia. Pidin kiinni Carlin penkistä ja suunnilleen huusin nauraen.

Sen jälkeen olen saanut töitä, ollut töissä koko ajan, Suomessakin, ja voinut paljon paremmin, mutta koko ajan olen ajatellut häntä. Ihan koko ajan. Ja kun kuoro taas alkoi, hän ei ollut ekoissa harkoissa mutta tokalla kerralla kyllä, ja tuli bestiksensä Larsin (sen uudemman) kanssa kaljalle vähän myöhemmin kuin me muut kuoron jälkeen, ja kolmannella kerralla samoin. Sen jälkeen kerran kännissä laitoin tälle uudemmalle Larsille fb-viestiä, että lukisi blogiani.

Ja vähän myöhemmin, että oikeastaan ei haittaisi niin kauhiasti kuin luulin, jos Carl saisi nähdä.

Pelottaa vähän, kun kuitenkin joskus näytän Carlille blogini (daanasvan.blogspot.se) jos Lars ei halua näyttää sitä.

Tiistaina on taas kuoroharkat ja normaalin kahvitauon sijasta kokous ja sen jälkeen nyyttärit. Toivoisin pääseväni Carlin viereen tai ainakin lähelle istumaan, ja jos en pääse, niin jommankumman Larsin tai jonkun muun tosi ihanan pojan.

Ja tytöt lähelläni saavat mielellään olla kaikki alttoja.

En oikeasti pysty ajattelemaan mitään muuta. Tilannetta kuvaa se, että kerään bjd-nukkeja, jotka maksavat satoja euroja kappale (halvin nukeistani oli tasan 100 erkkiä) ja joihin hurahtaneet todella omistautuvat harrastukselleen, mutta 12. nukkeni varaamisen jälkeen olen silti ajatellut enemmän Carlia kuin tätä kauan himoitsemaani kissahahmoa.

 

Jag är ingen nörd.

Men jag är galen.

Så ibland, när jag tittar på vissa bilder, undrar jag om jag är säker om att jag har gjort dem med Paint runt 2004 eller om jag bara tror det... minnena börjar försvinna, och om jag inte visste så skulle jag säga att det kanske är syskon eller kusiner eller till och med tvillingar på bilden.

Tänk om jag verkligen ÄR tvillingar, som jag alltid har sagt, typ Maaria och Daana, fast vi delar en enda kropp? Jag borde skriva en bok, en till sån där bok om tvillingar som visar sig vara en enda person. Eller tvärtom.

Jag kanske tror jag bara är en person. Att jag lurade alla med bilderna när jag var typ 19. Men egentligen är det kanske jag som blivit lurad. Gissa vad arg jag skulle bli om min tvillingsyster tar den jag älskar innan jag hinner! Men om jag inte vet vilken av dem jag är, kanske vi båda kommer mörda varandra? Och tänk om vi ändå älskade två olika människor, som sedan märker att vi var... vad är vi? Vad är jag?

Egentligen skrev jag en sån där novell redan i gymnasiet. Om Daana och Dana, när jag var kär i Jenni som lärde mig att skära mig och att älska Angelina Jolie och att klä mig i svart, att älska smaken av blod och att sticka mig i fingret för att rita på väggarna med blod, att älska tatueringar fast det började jag först ett par år efter henne. Om jag behöver en pin-kod med fyra siffror så är det fortfarande hennes födelsedatum. Ett år och en dag innan Erica.

Den där novellen, som jag skrev när jag och Jenni hade något men vi båda hade pojkvänner, finns bara på finska men om "någon" vill läsa den så finns den ju här.

Hur kunde jag glömma att jag hade tänkt lyssna på Sonata tills jag somnar... ja just det, jag höll ju på att se på Sjukhuset (som inte spelas in i Uppsala längre utan i Linköping). Katta fortsätter.

Bra, lång dag...

... och bara för att förvirra läsarna som inte finns (för jag tror inte jag förvånar er som finns, Riitta, kanske Laura och Kisumisu), bild:

Tror du att du känner mig? Vem är Maaria, vem är Daana? Är du säker? Alltid?

Fråga bara så berättar vi.

Om min dag.

Ledig på söndag.

Idag (fredag) vaknade jag innan klockan ringde, runt 5:30. Gick upp, tvättade kaffekoppen, fyllde vattenkokaren och vattenmuggen, duschade, gjorde en stor stark kaffe.

Nu spelar min granne förresten piano igen!! Varför minns jag alltid den där fb-bilden när jag hör det? Den där... wtf, jag kan lika bra posta bilden här. Vem skulle bry sig? Det är ändå inte många som läser det här. Riitta, ibland Erica, kanske Fanny, Elinor och möjligen Lars L. Och det är just han som postade det här på fb. Nu slutade min granne förresten spela. Ja just det, Laura och Wurasu kanske läser också - ibland. Men jag vill ju att mina såkallade vänner här ska känna mig.

Om jag fick bestämma, när det gäller kören alltså, så skulle åtminstone Carl, och L.L. så klart, och L.M. och Jeppe och Jakob och Hanna och kanske Jakop och Björn och Håret - jag menar Hampus, äh, han heter Håret för mig - och typ hela kören skulle få läsa det här. Men om jag inte är sparv så vågar jag inte säga något. Och om jag är sparv så lyssnar ingen.

Ja just det, bilden. Här.

Ja, alltså efter kaffet jobbade jag ca. 7:15-8:30, sen åkte jag till Flogsta, hämtade mitt gamla pass på posten, åkte till centrum, köpte två böcker (en om barnböcker och en av John Ajvide Lindqvist, om jag stavade fel nu så är det bara för att jag inte orkar googla för ingen läser det ändå men helvete, jag måste ju veta... jag stavade helt rätt. Som alltid. Men vem bryr sig??)

John Ajvide Lindqvist, född 2 december 1968 är... Skytte och ca. 20 år äldre än någon.

Och nu var jag bara tvungen att googla J.K.Rowlings födelseår, bara för att jämföra. Lejon och ca. 20 år äldre än jag.

Men jag skulle ju skriva om min dag. Efter mina två böcker och tåget som var ca. 24 min försenad var jag i Stockholm, hittade otroligt snabbt till tunnelbanan, tänkte på Carl hela tågresan och fortfarande på tunnelbanan, hittade väldigt snabbt till rätt tunnelbana och började gå åt rätt håll, något som är väldigt konstigt när det gäller den här katten. Men jag hittade genast. Jag råkade knalla direkt till Finlands ambassad, visserligen tittade jag på en karta på tunnelbanan men det skulle inte betyda att jag hittar. Men precis när jag tänkte gräva fram mobilen för att kolla på klockan, och få panik, för att jag trodde jag inte skulle hitta, så såg jag att jag var framme. De skulle stänga 12 och jag var där bara lite över 11. Det gick bra att förnya passet och att hitta tillbaka till stationen där jag äntligen kunde belöna mig med sushi. Mellan-sushi (11 bitar), misosoppa, te och en extra temaki. Lax, inte tonfisk som på Yukikos, för Sushi Yamas tonfisk-temaki är äcklig (med nån japansk stark sås).

Och innan jag åt så köpte jag en biljett till Uppsala. Och försökte läsa vad det stod med Braille på automaten, men kunde inte. Efter maten kollade jag igen, med hjälp av min kalender (där jag hade skrivit Braille-alfabetet) kunde jag läsa hela texten. Niin nälkä että näköä haittaa? Egentligen kunde jag ju alla bokstäver, det stod bara nåt som "köp av biljett ring [nummer]" istället för "om automaten är ur funktion, ring..." och jag tror problemet var att jag inte kom ihåg ö eller v.

Och jag åkte till Uppsala, tog ut pengar och märkte att jag redan hade läst allt som står med Braille på bankomaterna, gick till Myrorna, Uppsala Färg och sedan Systemet bara för att märka att jag inte orkade köa, Papper och till bussen. Åkte till Stenhagen, tittade på klockan och märkte att jag skulle komma fram precis i tid. Jobbade och tänkte på Carl och lekte med mina alfabet-pärlor som jag hade köpt och tänkte mer och mer på Carl tills klockan var 19 och jag skulle gå. Åkte till Systemet, köpte cider, åkte till stan, bytte buss, bytte igen för jag tog fel buss, åkte till Fanny, såg nästan hela Little Mermaid och hela Pocahontas, Fanny och hennes pojkvän gick och la sig innan jag, Erica och Elinor gick. Innan vi gick så sjöng vi Andetag (Elinor hade aldrig hört den) och Fjaugen och jag sjöng Rölli ja Usvametsän neito. Fast jag var en aning sparv, väldigt kråka (förkyld) och trött.

Och sen så åkte jag och min katt till stan, jag lockade henne till Pitchers, jag tog en Cola Light med Minttu och bjöd henne på vad som helst (hon valde något sött men alkoholfritt) och såg Båth (han sa väldigt snällt och glatt "hejdå Maaria" när vi gick, jag tror vi båda är väldigt jobbiga och hatar varandra när vi är fulla men när inte så skulle vi kunna vara typ kompisar) och sen så åkte vi hem, kattkramades och sen så drack jag resten av min cider och märkte att jag är för trött för att fortsätta med Umbala. Tror jag. Eller ett glas kanske? Eller kanske vatten? Molempi parempi, säger finnarna. Jag vet, jag kommer ångra det imorgon men på söndag är jag ledig!!

Bilder

Bara för att jag känner mig så äcklig, tjock och ful just nu.

För att bevisa att jag åtminstone har sett nästan normal ut. Eller bra. Eller nästan bra.

Jag ser fortfarande ibland nästan bra ut i mina egna ögon, men jag vet att det bara är nåt fel i mina ögon då. Försök inte säga emot, Riitta. Jag är äcklig.

Men jag har varit ganska söt. Typ. Nästan. Jo, det har jag, jag har varit jättesöt. Men det var så länge sen och jag kände mig äcklig och tjock när jag vägde 55 kg...