Anteckningsbok - muistikirja

Jag borde kanske ha en dagbok igen och skriva ner en del av allt jag tänker på. Jag tror jag ska börja snart. Nu har jag bara min svarta bok med mig överallt och skriver/ritar i den när jag hinner och känner för det.

Pitäisi kai taas pitää päiväkirjaa, voisin kaivaa esille uuden sellaisen vihkon (niitä on vielä monta) ja aloittaa. Kirjoittaa ainakin osan siitä kaikesta, mitä ajattelen. Nyt mulla on vain tämä musta, aika uusi muistikirja aina mukana, ja kirjoittelen/piirtelen siihen kun ehdin ja kun siltä tuntuu.

Lite förtjust...? Mer än jag trodde, kanske. Men det går nog över. Det händer varje gång när någon är snäll mot mig. Jag drömde om honom inatt, han frågade mig (på finska, alla andra i drömmen var finnar) "Maaria, kan du berätta mig varför..." och hann inte fortsätta innan jag vaknade. Vad skulle han ha frågat? Varför jag var den enda av oss som försökte hjälpa, eller kanske bara titta på (kunde inte göra annat), "mannen som kanske var död" som visade sig vara en naken kvinna utan ben och fortfarande vid liv, konstig dröm, jag vet. Sen kom någon tant som hade bil och skulle ta henne till sjukhuset, och jag klättrade tillbaka upp till de andra, som höll på att gå, han var den enda som stannade kvar och frågade mig varför, det lät som något han hade tänkt på länge. Vad kunde det vara? Vad vill mitt undermedvetna fråga mig? Gulligt att fråga det med hans vackra röst. Och även i den här verkligheten kan han uttala mitt namn vackert och rätt.
   

Olen vihdoinkin opetellut pistekirjoituksen. Oli tarkoitus opetella kirjain tai pari päivässä, mutta sehän meni naurettavan nopeasti. Opeteltuani kymmenen kirjainta ulkoa osasin automaattisesti 25, täytyy myöntää etten vielä ihan muista noista poikkeavista (ranskan kielestä puuttuvista) kirjaimista kuin ö:n kunnolla. Ja mitä hyötyä tästä on? No, voin huvikseni tsekata lukeeko jossain kyltissä pistekirjoituksella eri asia kuin tavallisella tekstillä, voin kirjoittaa omia hassuja muistiinpanojani niin ettei kukaan muu ainakaan nopealla vilkaisulla osaa lukea niitä, vaikka yhdistäen lähekkäin olevat pisteet viivaksi nopeuttaakseni ja selkeyttääkseni tekstiä. Ja olihan se hauska huomata kuinka nopeasti opin, kun vain viitsin aloittaa.

Jag samlar saker i boken. Om någon vill ha film- eller boktips, om jag glömmer någons stjärntecken eller födelsedag eller fullständiga namn (jag har hittat en sjukt bra sida för stalkers som jag: ratsit.se), om jag vill spela nån av mina favoritlåtar med någon annans dator men kan inte komma på någon. Jag skriver ner fest- eller mysmusik på några sidor, "självmordsmusik" på andra osv.

Jobbigt att läsa när jag växlar mellan två språk? Jag vet, men bra träning för finnarna ;)
Ibland undrar jag vad körkompisarna skulle säga om de läste det här. Och tyvärr tror jag att jag nån sparvig kväll kommer visa boken eller bloggen för dem... Jeppe får gärna läsa, eller Jakob eller Johan, och Lars blir knappast överraskad över något längre men det är inte rätt sätt att lära känna Carl bättre. Det är farligt att vara snäll mot mig. Farligt att le vackert. Nej, Carl ska inte bli en ny Lind för mig, men han är söt och snäll och trevlig och just nu älskar jag livet som bara råkar ibland le med hans vackra leende. Awww.


Igår skulle jag och E gå och gunga, hon lyssnade på musik och en liten flicka kom cyklande och frågade vad vi hette och vart vi var på väg. Jag sa att jag heter Maaria och det här är E men hon kanske inte hörde vad du frågade, hon lyssnar på musik just nu. Och vi ska gå och gunga där borta. Flickan (som hette Nora och också berättade vad hennes lillebror hette men det minns jag inte) svarade: "Det kan ni inte! Vuxna kan inte gunga!"

Först senare kom jag på att jag borde ha sagt att om hennes pappa (som var ute med barnen) inte kan gunga så borde Nora lära honom. Jag sa bara att jo, det kan vi visst, och skrattade och gick vidare till gungorna. Vuxna kan visst gunga. När jag är vuxen tänker jag fortsätta gunga så ofta jag vill! Och nu när min rumpa är lite för stor för vissa gungor gjorda av däck så kan jag vända däcket upp och ner så att kedjorna inte gör ont. Tips för alla tjockisar som kanske läser det här ;)



Sori, jos on hankalaa lukea kun vaihtelen kieliä. Siinäpähän harjoittelette!
Juuri nyt rakastan elämää, ja se nyt vain sattuu hymyilemään minulle näyttäen erehdyttävästi Carlin kauniilta hymyltä. Se menee ohi. Luulisin. Mutta siihen asti kikatan kuin pikkutyttö ja hihittelen itsekseni höpsöjä asioita. Mitä sitten? Kyllä Herra hulluistaan huolen pitää, eikös se niin mene.

Eilen yksi pikkutyttö väitti minulle ja E:lle, etteivät aikuiset voi keinua. Höpsistä! Ei sillä, että kumpikaan meistä olisi ihan täysin aikuinen vielä, mutta minä ainakin aion keinua koko ikäni.

Nyt kipitän hakemaan äidin lähettämän paketin postista, ja jos siinä on suklaata niin nautin iltapäiväkahvit. Tai ehkä muutenkin. Ja vien muutaman löytämäni tölkin keräykseen, ehkä saan ostettua puolen litran limupullon, hihitän sitten tänäkin iltana minttuaspartaamikokislasin kanssa =)

Vapaapäivä

Vapaapäivä. Kauankohan siitä on, kun viimeksi oli aihetta käyttää sitä sanaa? Ei voi muistaa.

Käytännössä se tarkoittaa, että ei ole kiirettä mennä nukkumaan edellisenä iltana, ei herätyskelloa soimassa, nukun viiteen iltapäivällä nähden ihania lucid-unia (hemmetti, miksi sekin uni meni taas ihan väärille raiteille, vaikka keksisin paljon kiinnostavampaakin lucid-unipuuhaa kuin... siinä unessa!) ja juon aamukahvia kuudelta koneen ääressä, sängyssä, ennen kuin olen noussut edes vessaan.

Kuulostaa tutulta. Nautinnollisen tästä tekee se, että näitä Vapaapäiviä on korkeintaan pari viikossa. Ja myös se, että kaivauduin rättiväsyneenä sänkyyn jo kahden jälkeen yöllä, pimeään aikaan, enkä seitsemän tai yhdeksän jälkeen aamulla, ja kesken jäi Salon kirjastosta ilmaiseksi haettu nuortenkirja - tuskin olisin maksanut mitään kirjasta, jota en ole ennen lukenut, mutta kun ilmaiseksi jaettiin niin mukaan tarttui iso kasa, kuten tuo Taina Teerialhon Kaista auki! - Bulevardisarjaa kuten mm. Kun enkelit katsovat muualle (Simukka) ja Pientä purtavaa (Kaskiaho). Ja kannatti lukea. Joku päivä vielä raivaan tämän huoneen ja järjestelen kaikki uudet kirjat ja leffat omille paikoilleen!

Kirja jäi kesken kun väsytti liikaa, en enää jaksanut lukea viimeisiä 20 sivua vaikka olisi kiinnostanut. Kirja, eikä se viimeinen viinilasi tai -litra. Olisin varmaan juonutkin ainakin litran Umbalaa, jos olisi ollut rahaa - mutta sitä ei ole, kaikki loppu. Eilen palautin kaikki nopeasti löytämäni lattialla kierineet pullot ja tölkit, sain 29 kruunua ja ostin matkalla töihin kaksi juustohampurilaista. Kotimatkalla bongasin pullon ja tölkin bussipysäkiltä, palautin ne ja ostin kymmenen kruunun patongin, nyt on sitten juustokin melkein loppu mutta menenkin kohta hakemaan voita jäljelläolevalle puolikkaalle. Tänään pitäisi ehkä tehdä jotain oikeaa ruokaa (nuudeliwokki toimii aina!) ja ainakin käydä suihkussa, mutta ehtiihän sitä. Ei ole mihinkään kiire, onhan mulla Vapaapäivä!

Pitää myös meilata pomolle, kun avustettavan isä vihjaisi että palkkaa voisi saada etukäteenkin jos rahaa ei ole. Mutta en jaksa edes stressata rahoista, Suomessa ainakin perhe ruokkii mut ja sinne lähdetään jo alle kahden viikon päästä. (Eikä perheen pää tule mukaan, mikä on ihanaa. Suomalainen äiti, tytöt ja minä, käydään Lintsillä ja kaikkea!)

Että voikin olla ihanaa laiskotella ilman mitään tämän hetken velvollisuuksia. Kun sitä ei enää voi tehdä joka päivä. Mä haluan jatkaa tätä työtä niin pitkään kuin mahdollista. Kaksi muuta tapaamaani sen tytön avustajaa ovat olleet vuoden siellä töissä, toinen on vain yhden päivän viikossa, eilen oltiin molemmat ja sen piti opettaa minulle kaikenlaista, mutta taisin osata jo melkein kaiken. Paitsi ehkä sen, että omia aivojakin saa käyttää, ainakin kunhan perheen isä ei huomaa. Noudatan näköjään sen ohjeita paljon enemmän kuin se kokenut avustaja, ja osittain olemme saaneet jopa ihan erilaisia ohjeita. Se isä ärrrrrrsyttää mua, etenkin kun ei kuuntele eikä vastaa kunnolla kysymyksiin ("kumpi, tämä vai tuo?" "joo." "siis tuo?" "joo." -- "ei ei, kun tämä!!") ja kuulostaa aina niin negatiiviselta. Eilen huomasin, että se puhui ihan samalla tavalla sille kokeneelle, johon se on tosi tyytyväinen ja on puhunut siitä paljon, eli ei pidä ottaa henkilökohtaisesti. No en otakaan. Ja välillä olen uskaltanutkin käyttää omia aivojani tai jopa kuunnella itse asiakastani, mitä hän haluaa tehdä (kunnes isä tulee sanomaan että pitää olla ulkona kun on niin nätti ilma tms). Kävelyllä olen poiminut meille ahomansikoita, mitähän isäukko sanoisi jos tietäisi, huh sentään, pesemättä niitä ensin ja vain muutaman metrin päästä tiestä! Sillä äijällä on päähänpinttymänsä, en malta odottaa Suomen-reissua että pääsen lomalle niistä. Joissain asioissa siis. Jos neiti ottaisi itse farkkunsa pöydältä, sillä voisi ehkä olla jotain merkitystä mitenpäin ne on taiteltu, mutta kun avustaja ojentaa ne neidille, mitäs helkutin väliä sillä on mikä tasku pöydällä on ylöspäin? Ja jos hygienian takia on tärkeää suihkauttaa puhdistusainetta pöydälle ennen kuin laskee lääkkeet siihen, eikö niitä kannattaisi antaa puhtain käsin suoraan dosetista? Voin kertoa, että en aio vapaaehtoisesti laskea kylppärin pöydälle yhtään nappia.

Siitä vasta riemu repeäisi, jos äijä saisi kuulla mitä avaudun täällä. =D En aio kuvailla töitä yksityiskohtaisesti tämän enempää. Enkä valittaa siitä, että avustajien tehtävänä on siivota koko alakerta - sentään vain kerran viikossa. Kaikki muu töissä nimittäin on ihan älyttömän kivaa, ja vaikka näitä Vapaapäiviä, VAPAAPÄIVIÄ on ehkä pari viikossa jos sitäkään, minulle maksetaan (aika hyvin mielestäni) mm. keinumisesta, auringossa lojumisesta, piirtämisestä, musiikin kuuntelusta ja laulamisesta. Ehkä kysyn joku päivä saisinko lainata Singstar-mikkiä ja kokeilla, osunko yhteenkään nuottiin. Toistaiseksi olen vain tanssinut vieressä ja laulanut mukana Abbaa. Meillä on paljon yhteistä, hyvin tämä sujuu, kunpa radiosta tulisi enemmän minun tuntemiani lauluja niin voisimme molemmat laulaa mukana kävelyillä. Kerran siellä soi Alice Cooperin Poison!

Torstaina pitäisi olla taas vapaapäivä, hups, siis Vapaapäivä. Jos saisi aloitettua siivoamista? Äh, katsotaan sitä sitten. Kun mulla on lapsia joskus, en ikinä sano joulu- tai kesälomasta haikailevalle alle kouluikäiselle, että sullahan on lomaa joka päivä!

Jag fick i alla fall vara 13

Körresan var helt underbar. Det var Carl med, och Hanna, Kristina, Anna, Christian, Jakop, och Jakob och Johanna den korta tiden vi såg dem och... alla. Jesper så klart. Alltid.

Jag tror inte Elin tog kort på mig när jag satt högt uppe och visste att jag var synlig. Men där var Björn och Lotta också helt underbara. Och Elisabeth som alltid!

Det där med Carl. En del trodde jag att jag bara hade drömt eller pratat om eller... men jag minns inte. Jag vet i alla fall att jag var alldeles för sparv i förrgår och sa högt det som jag inte hade tänkt säga eller ens visa, att jag älskar att sova bredvid någon som jag gillar särskilt mycket. När Lars inte var där så var det Carl. Om Jakob hade varit där så hade det kanske varit han, vi har ju pratat så mycket om Lars och typ allt. Och det kunde ha varit Jeppe, eller Filip om han hade varit där, men ändå blev jag nog lite för förtjust i Carl. Sen jag var liten har jag alltid behövt någon att vara åtminstone lite förtjust i, även om jag är 1000000% kär i någon som inte är där.

Nu är det Erica, förresten. Vem annars?

Jag blev lite besviken när jag skrev på körens fb-sida att jag vill tacka för varje leende osv... jag ville ha flera kommentarer på det. Kunde ha skrivit det bättre, jag har druckit vin nu också, ännu mer besviken blev jag när Anna&co. gömde vinet, stängde dörren till köket och troligen pratade om mig. Egentligen älskar jag att bli sedd, att nån märker att jag finns, men inte när jag vill vara - EN DAG ÄR DU EN AV DEM (Volund: Andetag) - när jag vill vara en av dem. Då vill jag inte att de vet att jag finns och pratar om det när de vet att jag inte lyssnar, jag vill vara en av dem. En av dem! (Som har levat förut i en svunnen tid...? Nej, jag brukar försöka glömma att det fortsätter så när jag sjunger. Och första kvällen, då gjorde jag det, jag och Magda.)

Alla lyssnade. Jag skulle nästan säga att han lyssnade. Fast det brukar jag bara säga om Lars, till Jeppe eller Bettan eller Jakob eller Johan som på övningshelgen.

Men jag vet att jag var en av dem. Jag var helt synlig hela tiden. Ibland mer, ibland mindre, ibland lagom, ibland dumt, ibland precis som jag skulle vilja synas hela tiden. Mördarleken igår kväll! Det kanske var bra ändå, att Anna gömde vinet - fast jag blev jätteledsen för att de ljög för mig. Och ändå glad för att jag tror att Carl, som körde bilen och satt bredvid mig när vi åt, hörde och lyssnade på när jag och Anna pratade om att jag borde vara hos psykologen kl. 14:40, och om det där med vinet, och jättejättejätteglad för att han frågade mig vart jag skulle och att han släppte ut mig så att jag hann nästan i tid till psykologen. Där var jag kanske bara en halvtimme eller mindre, men han är iaf nöjd att jag inte dricker varje dag längre, jag berättade om resan, om sparvandet, om klättrandet, om att jag vill kolla om någon märker eller ser mig eller bryr sig om mig, om jag hade varit där en hel timme så hade jag berättat om Carl, allt det som jag inte minns och som kanske är drömmar eller kanske mardrömmar eller kanske sant, men han hatar mig inte, därför tackade jag för varje leende.

Imorgon ska jag till jobbintervju. Läskigt. När jag kom hem så kollade jag veckans Salatut, nu kommer nästa avsnitt i augusti! Eller är det september?? Och slutet på säsongen var ganska tråkigt. Sen så har jag bara legat vid datorn som vanligt, smörjat in armarna med Bepanthen, saknat kören och nästan blivit lite ledsen för att resan redan är över.

Och för att jag tror att de inte vill ha mig på sommarkören.

Bara Hanna kommenterade det jag skrev, nu är det 16 som har sett det, och Hanna ville också tacka resegruppen. Jag ville tacka Carl allra mest för att han inte hatar mig och pratar fortfarande med mig och tydligen bryr sig om mig. Och nu när jag tänker på det så visar han ju det jättetydligt. Inte på samma sätt som t.ex. Hanna, men det förväntade jag mig inte heller. Jag var bara rädd för att han skulle bete sig som Lars efter Lussegasken, och jag var rädd för att jag inte kommer ihåg allt. Men även fast vi inte är så bra kompisar att vi skulle ha kontakt utan kören - ingen annan än Ingrid har visat sig vara det, och jag hoppas så mycket att Ingrid ska verkligen börja om på hösten - så hoppas jag att jag får flera såna där leenden i framtiden.

Carl ler så himla vackert. Och är så otroligt snäll.

Jag kanske behöver en sån där så att när jag känner att "alla hatar mig" så kan jag komma ihåg en som jag gillar och som inte hatar mig.

Vad bra att han ska bli psykolog. När alla andra är vuxna och jag fortfarande ett barn så kan han prata med mig och Lars fixa mig när jag har... äh, bara skojar.

Imorgon när jag vaknar kommer jag vara besviken för att jag är hemma igen. Då tar jag min medicin (Sertralin, undrar vad det var han tog när jag inte kunde somna... varför skriver jag sånt?) och en Stor Stark (som jag kallar min ~6 dl kaffe) och blir nervös för att jag har jobbintervju.

Jag hinner i alla fall sova länge. Jämfört med igår när de hade gömt vinet och när det bara var jag och Carl som sov kvar på scenen - Hanna och Elin hade ju troligen sovit där för att ha koll på mig men sen flyttade de sig ner i källaren med alla andra - jag hade svårt att bestämma mig om jag skulle sova där eller flytta mig ner också, jag ville inte göra det efter honom, och sen så flyttade jag min madrass till andra sidan av scenen och kröp in i sovsäcken innan han kom och gjorde samma sak. Och han stannade kvar. På scenen. Det var så mycket bättre än att sova där ensam, på hårt golv. Hanna sa ju att de hade flyttat sig ner för att golvet var mycket mjukare där, men jag stannade kvar på scenen bara för att jag hoppades att jag inte skulle behöva sova där ensam. Och snälla lilla Carl sov där igen. Jag tänkte säga godnatt men vågade inte riktigt, jag tänkte fråga om han ville ha kaffe men vågade inte riktigt - tills Hanna gjorde det som igår, och då gick han upp och hämtade sitt kaffe själv.

Jag älskar min kör. Och jag tror de står ut med mig oftast.

Jag hoppas att jag får vara med på sommarkör. (Och att om nån körkompis läser det här sparvskrivandet så kommenterar du - eller skriver ett sms, numret finns ju på vgkoren.se.)

Lueskelin tätä blogia ja jostain kumman syystä tekstasin äidille (tankattuani vihdoinkin puhelimeeni rahaa) osoitteen. Ehkä joudun väittelemään siitä, saanko kertoa näin henkilökohtaisia asioita koko maailmalle (miksi en?) jne, ehkä joudun poistamaan koko blogin, tai piilottamaan ja itkemään sitä, ettei se ole kenen tahansa löydettävissä - vain siksi että halusin äidin lukevan muutamia ajatuksiani.

Äippä, sun pitäisi ymmärtää että vastaavia ja paljon pahempiakin blogeja on monilla muilla. Enemmän olisin huolissani siitä, että tietty pikkuserkun tytär demittää. En silti meinaa lopettaa demittämistä.

Haluaisin kertoa luokkakokouksesta ja laittaa kaikki kuvat siitä tänne. Ehkä laitan ne kuitenkin vain facebookiin - sitten kuoromatkan jälkeen.

Kuulin Lauralta, että Dani menee naimisiin. Tai siis rekisteröi suhteensa. Onnittelut sille =D

Luokkakokous oli kiva, ihana.

Moi äippä, jätähän kommentti tänne jos luet tätä. Tekstari saattoi kuulostaa melkein itsariviestiltä, sori. Ei ollut tarkoitus. Ootte rakkaita, sää ja iskä. Ei kai ainakaan sitä tarvitse hävetä, että sanon sen näin julkisesti? Ja tätä blogia lukee alle viisi ihmistä. =D

Jag blir fortfarande fascinerad när jag märker att jag pratar ett språk som inte är mitt modersmål utan att märka det. När jag drömmer och tänker på svenska. När jag inte kommer ihåg om jag har sett en film med svenska eller finska texter. Ibland minns jag inte ens om jag har läst en bok på finska eller svenska!

Jag drack en liter cider (6%) när alla andra drack vatten eller läsk. Men jag skäms inte. Jag behövde det. Då kunde jag prata med folk, med honom, jag kunde skratta, jag kunde fråga om han ska med på körresan fast jag egentligen redan visste att han inte ska det. Han var inte på listan. Jag hade tänkt åka med bara om han gör det, men nu är jag ändå glad att jag åker med ändå.

Igår hoppades jag att han skulle komma på Wilde med sin pojkvän. Han kom inte. Ingen från kören kom. Daniel var där och Niklas, och som jag sa till kören, en orkade inte prata med mig och den andra var för populär. Lars skrattade förresten när jag sa det. Fast jag vet inte om han skrattade åt det jag sa. Jag hoppas det. Och Daniel är för populär, men han gillar mig och blir alltid glad när han ser mig. Och han pratar med mig - tills någon annan kommer, han känner så många, halva Uppsala. Jag är så glad att han är svensk, att han inte flyttar härifrån. Bög-Daniel, Karitsa, Daniel "mun isä on suomalainen" Berglund är bara så underbar. Men för populär. Halva Uppsala älskar honom lika mycket som jag och är mycket mindre jobbiga när de är fulla. Men ändå - när han kramar mig så känner jag att jag har en vän här. Lite som när Lars lät så stolt när han sa att vi sjunger i samma kör, när han var på Wilde, kanske förra gången? Fast jag är inte kär i Daniel.

Och Sarah var där och pratade med mig. Det glömde jag säga, och att Outi var där och vi träffades för första gången irl. (Outi är Linns kompis och Linn är en av mina bästa vänner.) Niklas sa att han inte orkar prata när jag satt bredvid honom på trappan. Han sa också att han hade haft en piercing på örat redan förra gången när jag såg honom på Wilde, och att jag hade märkt det. Minns inte, konstigt. Var det den gången Johnny var med?

Vilken docka ska jag förresten ta med på körresan? Jag skulle vilja ta Johnny, men han var ju med i Finland nyss och hos Janne och Jane förra gången. Innan Erica gjorde slut med mig. Jag vill ha henne tillbaka. Men det var ju inte det jag skulle skriva om, jag hade egentligen tänkt skriva det där med "den andra var för populär".

Jag är kär i känslan att vara kär. Jag skräms av känslan att kanske bli skrämd. Nej, det hade inget med något att göra. Eller? Jo, kanske lite. Jag har gillat någon sen jag var i lekis och oftast inte trott det kan bli något. Men det är så himla skönt att tycka om någon. Och att höra att han har en pojkvän, att vara lycklig för att han ser så lycklig ut. Jag kan vara svartsjuk när han pratar med nån tjej i kören - men hans söta pojkvän gör mig bara, BARA väldigt glad. Men han hade fel på en sak - Alexander är inte sötare än han. Fast Lars har för kort hår nu. Det har Niklas också, förresten. Förra gången på Wilde hade han helt underbart långt hår.

Jag minns när Niklas älskade min veganska chokladkaka som jag gjorde för hans skull (för att jag kan göra två olika kakor). Var det Marcus födelsedag? Eller Pontus? Axels? Minns inte. Det var när jag var en av dem. När jag hade "mina pojkar", när jag hade vänner. Trollet och jag var nog inte ihop längre, men jag fick hänga med dem och träffade Mathias Lind på en poolparty hos Axel och Pontus. Och sen började jag stalka honom och sen började de hata mig. I förrgår var jag hos Johan; han postade grillningsbilder på fb och jag fick för mig att fylla en Ramlösa-flaska med Umbala och springa dit. För det var så himla länge sen. Och jag hade en kul kväll, Björn och Åland hade redan gått men Trollet, hans bror och Johan var där, och så Ejnar som förklarade varför de inte vill ha mig med längre: jag spillde vin på Johans fotbollströja. För kanske två år sen.

Ejnar brukade ju vara den snälla. Han var alltid trevlig mot mig. Till skillnad från Båth som fortfarande tror att jag har snackat skit om honom - jag såg honom igår på Pitchers och var tillräckligt full för att fråga om det. Minns inte vad jag sa, det kanske var han som var otrevlig först och jag frågade därför?

Grattis Maaria, du har skrivit en ganska lång text på svenska. På ett språk som inte är ditt modersmål. Kippis, perkele. Mera vin.

Ja mä mietin, mikä niitä estää tappamasta itseään. Kun on ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin kuin mulla.

Silti juuri äsken katsoin Reindeerspottingin, ja tuntui niin väärältä, että Jani lopulta tappoi itsensä. Mutta silti - ainakaan leffasta ei saanut sellaista kuvaa, että se olisi ällö, haiseva, läski (no sitä ei ainakaan) jne, kuten alkoholistit.

Äiti lainasi tänään (tai siis eilen...) kirjastosta ainakin kolme kirjaa riippuvuudesta. Tänään (tai siis eilen) äiti ei ole juurikaan puhunut mulle. Eipä kyllä isäkään. Molemmat ovat niin pettyneitä. Ymmärrän, mutta silti. Ja mun ei edes pitänyt juoda täällä joka päivä. Selittelyjä on helppo keksiä, mutta enää en huijaa edes itseäni. Okei, se on ihan totta että mun ei kannata olla täysin juomatta täällä Suomessa, koska laivalla voisin löytää itseni kunnon kännistä pelkän buffetin ja parin viinilasin jälkeen. Mutta se ei ole mikään perustelu.

Olisi helpompaa voida juoda lonkero tai pari vanhempien kanssa korttia pelatessa, niin että pelin jälkeen menisimme kaikki samaan aikaan nukkumaan. No ollaanhan me pelattu ainakin kolme kertaa, vai neljäkö? Mutta noiden kahden mielestä (ymmärrettävästi) en saisi juoda ollenkaan alkoholia. Ja nyt kun en ole piilotellut yhtään mitään, niiden pettymys ja inho ja kaikki se on... liikaa.

Joten juon niiden katsoessa telkkaria, juon niiden mentyä nukkumaan, äiti ei ole ainakaan kolmeen iltaan sanonut mulle menevänsä nukkumaan (tai hyvää yötä, mutta jo vuosia sitten se sanoi jotain mun pakkomielteestä aina sanoa hyvää yötä... no ehkä se oli taas niitä juttuja joita se ei muista, ja ainakaan se ei tarkoittanut, mistähän olen perinyt sen selittelyn?) ja aamuisin saan kuulla että huone haisee viinalta tai (kuten tänään, tai siis edelleenkin eilen) saan vain mulkaisun äidin avatessa oven.

Tiedän. Ryyppään liikaa. Vihaan itseäni. Tämähän alkaa kuulostaa samalta kuin vanha blogini, jonka nimi oli Vitutuksenpurkublogi takaperin kirjoitettuna. I golb ukrup neskututiv.

Mun pitäisi välittää siitä, mitä äiti ja isä joutuvat kestämään, kun niillä on tällainen tytär. Mutta kun en meinaa kestää itsekään itseäni, saati sitten kaikkea sitä, että olen heidän mielestään selvästi ylpeä siitä että (mitä tahansa, minkä takia vihaan itseäni) ja käytökseni on törkeää, enkä yhtään ajattele miltä muista tuntuu, tänäänkin (äh, eilen, äh, ihan sama) äiti sanoi että olisin voinut tönäistä sen portaita alas niin että se olisi halvaantunut, vain saadakseni viinaa. Äiti otti (ihan ymmärrettävästi kai) kaksi kolmesta ostamastani lonkerosta, kun olin tunnustanut juoneeni jo neljä Matin luona. Salkkareitten jälkeen painuin ulos ostaakseni uudet tilalle. Tietysti äiti kuuli kun suljin oven, ja yritti estää. Ja kyllä, halusin päästä ennen yhdeksää ostamaan lisää. Ja sähisin että päästäisi irti, mutta en edes huutanut, saati sitten yrittänyt tuuppia. Ja äiti on sitä mieltä, että olisin ihan yhtä hyvin voinut tuupata hänet alas portaita.

Ymmärrän hyvin, että molemmat ovat vain (syystäkin) huolissaan ja haluavat vain parastani. Ja että vika on yleensä oikeasti vain minussa. Ostan pääsiäismunia (muumihahmojen tms. takia) - tarjoan suklaat heille, koska mielialalääkkeiden takia en enää tykkää makeasta syötävästä juuri ollenkaan - ja saan palautetta siitä että tuhlaan niin lapsellisiin asioihin jne. Mutta suklaa kumminkin hupenee vauhdilla kulhoista. Ostan Reindeerspottingin, ja etenkin kun äiti oli juuri lainannut ne riippuvuuskirjat, uskaltaudun kysymään (vaikka arvaan vastauksen) haluavatko he katsoa leffan kanssani, näyttäen kantta. Äiti sanoo ettei todellakaan halua. Isä ei tunne leffaa. Äiti sanoo sen olevan huumeleffa. Ja että "ooksä tollasenkin menny ostamaan" jne.

Oli ihanaa käydä eilen Matin luona. Mutta lopuksi tuntui siltä, että sen pikkuveli kämppiksineen ei missään nimessä halunneet mua sinne, eikä Mattikaan. Joten kun Matti oli menossa sinne (saman talon toiseen päähän), tuli kiire näyttää mulle pysäkki. Ja se unohti kännykkänsäkin kotiin, niin ettei saanut tekstariani noin puolen tunnin päästä, ettei bussia näkynyt. No olin ehkä sitten pari minuuttia liian myöhään pysäkillä, Mattihan sanoi että vaikka aikataulun mukaan bussin piti olla siinä kymmentä yli, sillä ei oikeasti menisi niin kauan. Kävelin seuraavalle pysäkille, odotin, soitin äidille, odotin, näin bussin - joka kääntyikin eri suuntaan, ja luulin olevani ihan väärässä suunnassa (en todellakaan osannut sanoa mistä suunnasta tulin). Soitin taas ja häpesin, ja sanoin että olin väärässä suunnassa, ja että voisin kyllä mennä takaisin Matin (tai pikkuveljen) luokse, mutta äiti kielsi ja sanoi, että jompikumpi tulee hakemaan, kävele Saloon päin. Kävin ostamassa ne kolme lonkeroa lisää ja lähdin sitten kävelemään sinne, mistä luulin tulleeni ja minne bussi kääntyi, mutta huomasin että Salo-viitta osoitti eri suuntaan - sinne mihin olin ensin kävellyt. Sittenkin. Eipä auttanut enää; jos Matin katsoma aikataulu oli oikeassa, olin kai kaupassa kun se pörötteli ohi.

Jos en joisi, en ehkä tuntisi niin vahvasti kaikkia "entä jos se teki näin koska se inhoaa mua" -juttuja. Toisaalta (näillä lääkkeilläkin) en ehkä tuntisi yhtään mitään.

Oli ihanaa nähdä Mattia. Ja sitäkin ihanampaa - ja pelottavampaa - on nähdä Johnnya (ei nukkeani, vaan sitä ihaninta, josta tarinani hahmo sai nimensä ja siitä hahmosta sitten nukkeni),

Mutta mitä se oikeastaan auttaa. Ihania muistoja, toki. Niin on unetkin. Kuten se uni Johnnysta, jonka takia tekstasin sille ensin vanhaan numeroon, sitten vielä vanhempaan kunnes kehtasin (kännissä, tietenkin) kysyä sen pikkuveljeltä facebookissa mikä sen oikea numero on. Matin kanssa ei keksitty pahemmin puhuttavaa ennen kuin uskalsin sanoa, että missä on lähin kauppa, käydäänkö ostamassa hyvää juotavaa ja jotain syötävää koska mulla [lievän ja huomattavan ylipainon rajalla keikkujalla] alkoi olla nälkä. Ja ostin sille neljä kaljaa ja itselleni ne neljä lonkeroa, en kai maininnut vanhemmilleni että lonkerot olivat melkein kaksi kertaa niin isoja kuin Matin kaljat.

Mutta se alkuperäinen kysymys: miksi tällaisia kuin minä on olemassa, vielä pari kertaa vanhempinakin kuin minä nyt?

Miksi on ihmisiä, jotka löyhkäävät ja ryyppäävät ja asuvat kadulla?

Miksi tällaiset kuin minä eivät uskalla tappaa itseään?

Miksi läheisten on pakko sanoa, tai vähemmänkin läheisten, että eivät missään tapauksessa tahdo että niin kävisi?

Kun se kumminkin olisi parasta kaikille.

Vai olisiko se parasta vain minulle? Vai ovatko ne kaikki väärässä, jotka ajattelevat, että minun pitäisi "ottaa itseäni niskasta kiinni" (hyvin lievä ilmaus tässä tapauksessa) ja laittaa elämäni kuntoon. Että kaikki se on vain laiskuutta, törkeyttä, kaikkea, vittumaisuutta, en tiedä. Kroonista saamattomuutta, oma diagnoosini. Mutta sitä ei kukaan muu ymmärrä enkä itse osaa selittää. Kai se sitten on vain mun vika. Noin virallisesti. Vaikea todistaa, etten pysty parempaan. Eikä nyt ole kyse vanhemmista, jotka vaatisivat jotain professorin papereita, ei todellakaan. Älyssäni ei ole mitään vikaa, siinähän se vika onkin. Vanhemmat vaativat vain, että pystyn elättämään itseni joskus - aikuisena, eli ehkä ainakin viisi vuotta sitten? Vai kymmenen? Vai nyt, kun kaikki muut serkut ja pikkuserkut ovat jo valmistuneet? Tai iso osa ainakin, en edes tiedä. Kun en osaa edes pitää yhteyttä. Ja äiti muistaa huomautella siitäkin, että ei mikään ihme ettei kukaan pidä yhteyttä minuun, kun en itsekään jne. .Mutta kun en osaa. Ja tunnen itseni aina niin ulkopuoliseksi, niin näkymättömäksi. Kuorossa, serkkuporukassa, missä tahansa.

Mikä helvetti mussa on vikana kun en saa aikaiseksi edes sen vertaa, että tappaisin itseni pois kiusaamasta kaikkia olemassaolollani??

Pyydän jo valmiiksi anteeksi, jos joku lukee tämän ja tuntee, että tämä angstaus - jota en tietenkään tarkoita tosissani vaan vain huomiohuoratakseni - syyllistää muita kun kaikki vika on minussa. En väitä vastaan. En ihan oikeasti. Kaikki vika ON minussa. Haluaisin kasvaa aikuiseksi, saada lapsia, no ensin tietysti kumppanin - Erican takaisin - ja kirjoittaa kirjoja. Hyviä sellaisia. Haluaisin saada aikaiseksi jotain.

Pyydän anteeksi tajunnanvirtaa. Ja olemassaoloani ja kaikkea muuta. Menenpä tästä ampumaan itseni. Ai niin, en ensinnäkään omista asetta tai pääse käsiksi isän pyssyihin, enkä uskaltaisi ikinä, ja jos tappaisin itseni, hyppäisin katolta jossain ihan muualla kuin Salossa. Näkyvästi. Että olisin kerrankin näkyvä. Kerrankin.  

Och jag skulle skriva på svenska också. Men boken var på finska...

Aamuyön täysikuisia - ei ehkä täysipäisiä - ajatuksia.

Kirjassa lapsi pyytää äitiään kertomaan sadun. Kehittelen heti sadun päässäni, joskin unohdin että aiheena oli meri, ei ranta (olipa kerran Minni, joka asui Vantaanjoen rannalla ja sai mäyräkoiran ja sitten käveli sen kanssa rantaan jossa tapahtumat alkoivat).

No, näpyteltyäni tarinan idean nopeasti kännykkään muistiin, päätän selata kirjaa ja ottaa ensimmäisen näkemäni sanan, laittaa sen perusmuotoon ja keksiä siitä tarinanpoikasen.

 Tunteista - liian abstrakti.
Ilmiötä - liian hankala (ja Ilmiäiset on vuosien takaa säilötty idea).
Erilaista - ihan liian monta tarinaa.

Ilmankos se ensimmäinen tuleva lastenkirjani on varmaan nimeltään Ihan tavallinen Tassu. Erilaisuudesta ehkä sitten myöhemmin. (Vaikka saattaa sillä Tassullakin olla se mäyräkoira, ruskea karkeakarvainen otus jonka tyttö saa kuusivuotiaana, sinä kesänä, jolloin täyttää seitsemän. Ja koiralla on musta häntä, ja leveä musta juova selässä, ja valkoinen karvaton pilkku keskellä päälakea. Ai niin, näitä tajunnanvirtoja varten on hylätty blogi.)

 

-facebook

 

 

Tätä voisin jatkaa vaikka kuinka.

 

Olen ruvennut pyhäkoulun opettajaksi, Uppsalan suomalaisille joka toinen sunnuntai. Siksi olen miettinyt satuja tavallista enemmän. Jos vain saan aikaiseksi, teen Minni-tarinan koskettelukirjaksi, karvoineen päivineen, ja ennen kuin lähetän sen, esittelen sen lapsille ja sitten voimme vaikka puhua sokeudesta tms. Ehkä siinä yhteydessä, kun Jeesus parantaa sokean, eikös se joskus niinkin tehnyt? Tietäisinkin mitkä kaikki ideat on jo käytetty. Yksi kerta takana, jännitti niin että järsin kynteni kyynärpäihin asti, mutta taisin pärjätä hyvin. En edes kirjoita "ihan hyvin".

 

Sain papilta palautteen: "TUHANNET kiitokset viime sunnuntaista!! Huomasin että sinuthan on luotu lasten kanssa toimimaan. Sinulla oli tosi kiva ote ja tapa olla lasten kanssa. :)"

 

Rakastan lapsia. Ja kyllä, minut on luotu - tai siis elämäni tarkoitus on lisääntyä ja kirjoittaa kirjoja, eli kai minut on luotu olemaan "henkisesti ikäisteni" kanssa.

 

Pari vuotta sitten olin pikkuserkkuni Down-tyttären paimenena, ja tulimme hyvin toimeen. Kai nyt, kun annoin sen määrätä kaikesta. Nyt osaisin ehkä vähän paremmin määräillä, mutta toisaalta, paimensin sitä vain pari viikkoa. Ja jos en ollut ihan varma, saiko jonnekin mennä tai jotain tehdä, yritin vähitellen houkutella sen pois. Tyttö oli silloin 9-vuotias. Tai täytti 9 sinä aikana. Ja miten se rakastikaan uimista - tuli oma lapsuuteni mieleen ja kuinka minua ei saanut vedestä pois - ja Peppi-videoita, ja minä sain lukea tekstit (kuten monta vuotta sitten hyvän ystäväni pienelle ihanalle Down-kummitädille, koska tekstit olivat ruotsiksi, Anna Ystävämme tuli FST:ltä, ja tunsin itseni niin tärkeäksi) ja kun laulettiin, tekstien lukemisen sijasta lauloin mukana. Kumpi mahtoi nauttia enemmän? Astrid on aina ollut suuri rakkauteni. Mutta kyllä, tyttökin nautti täysillä ja pyysi lisää! Mutta sitten vaihdettiin hänen toivomuksestaan barbie-leffaan, jota en osannutkaan laulaa...

 

Samana kesänä kävin kerran yökylässä heillä, vain nukkuakseni teltassa 11-vuotiaan isosiskon kanssa. En ollut ikinä nukkunut metsässä aiemmin, pelkäsin kyitä jo loikkiessani samoissa paikoissa pikkusiskon kanssa tennarit jalassa. Mutta kun se ei pelännyt, en minäkään. Ja onhan minullakin käärme. (Viljakäärme Sedrik.)

 

Yhteinen kiinnostuksemme oli Harry Potter. Löysinkin kirppikseltä erkillä sen huispauskirjan, vai oliko se Ihmeotukset ja niiden olinpaikat, vai ehkä molemmat, vai ehkä Salon kirjastosta (lapsuuden toinen kotini)? Kuitenkin, lähetin sen telttakaverilleni. Joka silloin kyseli korvieni venytyksistä ja mainitsi, ettei käytä roikkuvia korvakoruja, kun riehuu niin paljon. Aamulla pikkusisko tuli herättämään meidät paljon aikaisemmin kuin olisin halunnut. Mutta tuore maito oli niin mielettömän hyvää! Vaikka puuro... ei.

 

Nyt se 11-vuotias lapsi on 14. Se on facebook-kaverini. Äiti pyysi, että poistaisin sen, koska kaikki kirjoittamani "ällöttävyydet" eivät sovi lapsille. Sain äidin tajuamaan, etten kerro kännäyksistäni tai seksistä (jota ei, muuten, ole, koska minä en luonnostani nauti siitä ja nyt tyttöystäväni on aloittanut hormonit, jotka vievät halut, ja minun mielialalääkkeeni vievät halut jopa ainoan toimivan kumppanini, eli oikean käden kanssa). Silti, äiti haluaisi että poistaisin sukulaistytön, koska parisuhdetilanteeni on tytön kanssa. (a se on sitä siksi, että minä halusin Erican vaihtamaan fb-nimensä ennen kuin suostuin seurustelemaan fb-vakavasti hänen kanssaan, ennen hän oli Eric S. (Erica S.), nyt vain Erica S. Joku serkku raportoi tästä Erican äidille ja sehän vaati, että Erica ja sukunimi pysyisivät erillään.

 

Ja Erican vanhemmat... näin kerran painajaista, että sanoin häntä Ericaksi vanhempiensa edessä. Olen päättänyt, etten käytä pronomineja. Enkä nimeä. En osaa valehdella, mutta pakon edessä voin sanoa, että ME olemme laittaneet sitä-ja-sitä ruokaa ja ME tiskaamme tai ME siivoamme. Nainenhan sen kaiken hoitaa. Minä olen parisuhteessamme mies, eli se joka pieree (mussukkani muuten pieree unissaan ja säikäyttää minut perin pohjin, muttei herää itse vaikka pieren sen nukkuessa), ryyppää - tälläkin hetkellä, heräsimme kahden paikkeilla yöllä, en nukahtanut uudestaan, pesin hampaat, luin sängyssä, join viiniä, söin keksejä valkohomejuuston kanssa, luin sitä kirjaa joka muuten on Honkasalon Eropaperit, koska ennen sitä luin Syöjättären, yritin taas lukea sängyssä ja sain ajatuksia, jotka oli pakko kirjoittaa facebookiin. Ja loppu onkin - blogia.

 

Oliivi-digestivet ovat muuten ällöjä. Miten saan oliiveja inhoavan Erican syömään ne? Ne eivät maistu yhtään oliiveilta, pelkästään makealta. Ja minähän en syö makeaa juuston tai muun suolaisen kanssa! Enkä muuten lääkkeiden takia muutenkaan pahemmin.

 

Tajunnanvirtaa. Pitäisi kirjoittaa enemmän. Se laihduttaisi. Olen pahasti ylipainoinen, kirjoittaminen veisi osan ajasta, jonka muuten käytän *hööörps* viinin juomiseen.

 

Yritin pitää tipatonta tammikuuta, mutta ei mennyt ihan Strömsön tyyliin. Tai melkein tipatonta, mutta sama putki jatkuu. Huomasin kumminkin, että paino putosi monta kiloa niinä päivinä (alle viikossa), joina en juonut. Mutta kun ei ole mitään tekemistä.

 

Olen bloggari. Minulla on lukijoita, oliko niitä yksi vai kolme? Oliko niitä yksi, eli minä - ei kun Fanny, tietysti, Fanny, hon som är Ericas bästis och jag försöker läsa hennes blogg, men orkar inte göra nåt jag "försöker".

 

Nu ska jag. Nu ska jag läsa hennes blogg. Mutta jos joku suomalainen lukee tätä, jätä merkki!