Körresan var helt underbar. Det var Carl med, och Hanna, Kristina, Anna, Christian, Jakop, och Jakob och Johanna den korta tiden vi såg dem och... alla. Jesper så klart. Alltid.
Jag tror inte Elin tog kort på mig när jag satt högt uppe och visste att jag var synlig. Men där var Björn och Lotta också helt underbara. Och Elisabeth som alltid!
Det där med Carl. En del trodde jag att jag bara hade drömt eller pratat om eller... men jag minns inte. Jag vet i alla fall att jag var alldeles för sparv i förrgår och sa högt det som jag inte hade tänkt säga eller ens visa, att jag älskar att sova bredvid någon som jag gillar särskilt mycket. När Lars inte var där så var det Carl. Om Jakob hade varit där så hade det kanske varit han, vi har ju pratat så mycket om Lars och typ allt. Och det kunde ha varit Jeppe, eller Filip om han hade varit där, men ändå blev jag nog lite för förtjust i Carl. Sen jag var liten har jag alltid behövt någon att vara åtminstone lite förtjust i, även om jag är 1000000% kär i någon som inte är där.
Nu är det Erica, förresten. Vem annars?
Jag blev lite besviken när jag skrev på körens fb-sida att jag vill tacka för varje leende osv... jag ville ha flera kommentarer på det. Kunde ha skrivit det bättre, jag har druckit vin nu också, ännu mer besviken blev jag när Anna&co. gömde vinet, stängde dörren till köket och troligen pratade om mig. Egentligen älskar jag att bli sedd, att nån märker att jag finns, men inte när jag vill vara - EN DAG ÄR DU EN AV DEM (Volund: Andetag) - när jag vill vara en av dem. Då vill jag inte att de vet att jag finns och pratar om det när de vet att jag inte lyssnar, jag vill vara en av dem. En av dem! (Som har levat förut i en svunnen tid...? Nej, jag brukar försöka glömma att det fortsätter så när jag sjunger. Och första kvällen, då gjorde jag det, jag och Magda.)
Alla lyssnade. Jag skulle nästan säga att han lyssnade. Fast det brukar jag bara säga om Lars, till Jeppe eller Bettan eller Jakob eller Johan som på övningshelgen.
Men jag vet att jag var en av dem. Jag var helt synlig hela tiden. Ibland mer, ibland mindre, ibland lagom, ibland dumt, ibland precis som jag skulle vilja synas hela tiden. Mördarleken igår kväll! Det kanske var bra ändå, att Anna gömde vinet - fast jag blev jätteledsen för att de ljög för mig. Och ändå glad för att jag tror att Carl, som körde bilen och satt bredvid mig när vi åt, hörde och lyssnade på när jag och Anna pratade om att jag borde vara hos psykologen kl. 14:40, och om det där med vinet, och jättejättejätteglad för att han frågade mig vart jag skulle och att han släppte ut mig så att jag hann nästan i tid till psykologen. Där var jag kanske bara en halvtimme eller mindre, men han är iaf nöjd att jag inte dricker varje dag längre, jag berättade om resan, om sparvandet, om klättrandet, om att jag vill kolla om någon märker eller ser mig eller bryr sig om mig, om jag hade varit där en hel timme så hade jag berättat om Carl, allt det som jag inte minns och som kanske är drömmar eller kanske mardrömmar eller kanske sant, men han hatar mig inte, därför tackade jag för varje leende.
Imorgon ska jag till jobbintervju. Läskigt. När jag kom hem så kollade jag veckans Salatut, nu kommer nästa avsnitt i augusti! Eller är det september?? Och slutet på säsongen var ganska tråkigt. Sen så har jag bara legat vid datorn som vanligt, smörjat in armarna med Bepanthen, saknat kören och nästan blivit lite ledsen för att resan redan är över.
Och för att jag tror att de inte vill ha mig på sommarkören.
Bara Hanna kommenterade det jag skrev, nu är det 16 som har sett det, och Hanna ville också tacka resegruppen. Jag ville tacka Carl allra mest för att han inte hatar mig och pratar fortfarande med mig och tydligen bryr sig om mig. Och nu när jag tänker på det så visar han ju det jättetydligt. Inte på samma sätt som t.ex. Hanna, men det förväntade jag mig inte heller. Jag var bara rädd för att han skulle bete sig som Lars efter Lussegasken, och jag var rädd för att jag inte kommer ihåg allt. Men även fast vi inte är så bra kompisar att vi skulle ha kontakt utan kören - ingen annan än Ingrid har visat sig vara det, och jag hoppas så mycket att Ingrid ska verkligen börja om på hösten - så hoppas jag att jag får flera såna där leenden i framtiden.
Carl ler så himla vackert. Och är så otroligt snäll.
Jag kanske behöver en sån där så att när jag känner att "alla hatar mig" så kan jag komma ihåg en som jag gillar och som inte hatar mig.
Vad bra att han ska bli psykolog. När alla andra är vuxna och jag fortfarande ett barn så kan han prata med mig och Lars fixa mig när jag har... äh, bara skojar.
Imorgon när jag vaknar kommer jag vara besviken för att jag är hemma igen. Då tar jag min medicin (Sertralin, undrar vad det var han tog när jag inte kunde somna... varför skriver jag sånt?) och en Stor Stark (som jag kallar min ~6 dl kaffe) och blir nervös för att jag har jobbintervju.
Jag hinner i alla fall sova länge. Jämfört med igår när de hade gömt vinet och när det bara var jag och Carl som sov kvar på scenen - Hanna och Elin hade ju troligen sovit där för att ha koll på mig men sen flyttade de sig ner i källaren med alla andra - jag hade svårt att bestämma mig om jag skulle sova där eller flytta mig ner också, jag ville inte göra det efter honom, och sen så flyttade jag min madrass till andra sidan av scenen och kröp in i sovsäcken innan han kom och gjorde samma sak. Och han stannade kvar. På scenen. Det var så mycket bättre än att sova där ensam, på hårt golv. Hanna sa ju att de hade flyttat sig ner för att golvet var mycket mjukare där, men jag stannade kvar på scenen bara för att jag hoppades att jag inte skulle behöva sova där ensam. Och snälla lilla Carl sov där igen. Jag tänkte säga godnatt men vågade inte riktigt, jag tänkte fråga om han ville ha kaffe men vågade inte riktigt - tills Hanna gjorde det som igår, och då gick han upp och hämtade sitt kaffe själv.
Jag älskar min kör. Och jag tror de står ut med mig oftast.
Jag hoppas att jag får vara med på sommarkör. (Och att om nån körkompis läser det här sparvskrivandet så kommenterar du - eller skriver ett sms, numret finns ju på vgkoren.se.)
torsdag 13 juni 2013
måndag 10 juni 2013
Lueskelin tätä blogia ja jostain kumman syystä tekstasin äidille (tankattuani vihdoinkin puhelimeeni rahaa) osoitteen. Ehkä joudun väittelemään siitä, saanko kertoa näin henkilökohtaisia asioita koko maailmalle (miksi en?) jne, ehkä joudun poistamaan koko blogin, tai piilottamaan ja itkemään sitä, ettei se ole kenen tahansa löydettävissä - vain siksi että halusin äidin lukevan muutamia ajatuksiani.
Äippä, sun pitäisi ymmärtää että vastaavia ja paljon pahempiakin blogeja on monilla muilla. Enemmän olisin huolissani siitä, että tietty pikkuserkun tytär demittää. En silti meinaa lopettaa demittämistä.
Haluaisin kertoa luokkakokouksesta ja laittaa kaikki kuvat siitä tänne. Ehkä laitan ne kuitenkin vain facebookiin - sitten kuoromatkan jälkeen.
Kuulin Lauralta, että Dani menee naimisiin. Tai siis rekisteröi suhteensa. Onnittelut sille =D
Luokkakokous oli kiva, ihana.
Moi äippä, jätähän kommentti tänne jos luet tätä. Tekstari saattoi kuulostaa melkein itsariviestiltä, sori. Ei ollut tarkoitus. Ootte rakkaita, sää ja iskä. Ei kai ainakaan sitä tarvitse hävetä, että sanon sen näin julkisesti? Ja tätä blogia lukee alle viisi ihmistä. =D
Äippä, sun pitäisi ymmärtää että vastaavia ja paljon pahempiakin blogeja on monilla muilla. Enemmän olisin huolissani siitä, että tietty pikkuserkun tytär demittää. En silti meinaa lopettaa demittämistä.
Haluaisin kertoa luokkakokouksesta ja laittaa kaikki kuvat siitä tänne. Ehkä laitan ne kuitenkin vain facebookiin - sitten kuoromatkan jälkeen.
Kuulin Lauralta, että Dani menee naimisiin. Tai siis rekisteröi suhteensa. Onnittelut sille =D
Luokkakokous oli kiva, ihana.
Moi äippä, jätähän kommentti tänne jos luet tätä. Tekstari saattoi kuulostaa melkein itsariviestiltä, sori. Ei ollut tarkoitus. Ootte rakkaita, sää ja iskä. Ei kai ainakaan sitä tarvitse hävetä, että sanon sen näin julkisesti? Ja tätä blogia lukee alle viisi ihmistä. =D
måndag 27 maj 2013
Jag blir fortfarande fascinerad när jag märker att jag pratar ett språk som inte är mitt modersmål utan att märka det. När jag drömmer och tänker på svenska. När jag inte kommer ihåg om jag har sett en film med svenska eller finska texter. Ibland minns jag inte ens om jag har läst en bok på finska eller svenska!
Jag drack en liter cider (6%) när alla andra drack vatten eller läsk. Men jag skäms inte. Jag behövde det. Då kunde jag prata med folk, med honom, jag kunde skratta, jag kunde fråga om han ska med på körresan fast jag egentligen redan visste att han inte ska det. Han var inte på listan. Jag hade tänkt åka med bara om han gör det, men nu är jag ändå glad att jag åker med ändå.
Igår hoppades jag att han skulle komma på Wilde med sin pojkvän. Han kom inte. Ingen från kören kom. Daniel var där och Niklas, och som jag sa till kören, en orkade inte prata med mig och den andra var för populär. Lars skrattade förresten när jag sa det. Fast jag vet inte om han skrattade åt det jag sa. Jag hoppas det. Och Daniel är för populär, men han gillar mig och blir alltid glad när han ser mig. Och han pratar med mig - tills någon annan kommer, han känner så många, halva Uppsala. Jag är så glad att han är svensk, att han inte flyttar härifrån. Bög-Daniel, Karitsa, Daniel "mun isä on suomalainen" Berglund är bara så underbar. Men för populär. Halva Uppsala älskar honom lika mycket som jag och är mycket mindre jobbiga när de är fulla. Men ändå - när han kramar mig så känner jag att jag har en vän här. Lite som när Lars lät så stolt när han sa att vi sjunger i samma kör, när han var på Wilde, kanske förra gången? Fast jag är inte kär i Daniel.
Och Sarah var där och pratade med mig. Det glömde jag säga, och att Outi var där och vi träffades för första gången irl. (Outi är Linns kompis och Linn är en av mina bästa vänner.) Niklas sa att han inte orkar prata när jag satt bredvid honom på trappan. Han sa också att han hade haft en piercing på örat redan förra gången när jag såg honom på Wilde, och att jag hade märkt det. Minns inte, konstigt. Var det den gången Johnny var med?
Vilken docka ska jag förresten ta med på körresan? Jag skulle vilja ta Johnny, men han var ju med i Finland nyss och hos Janne och Jane förra gången. Innan Erica gjorde slut med mig. Jag vill ha henne tillbaka. Men det var ju inte det jag skulle skriva om, jag hade egentligen tänkt skriva det där med "den andra var för populär".
Jag är kär i känslan att vara kär. Jag skräms av känslan att kanske bli skrämd. Nej, det hade inget med något att göra. Eller? Jo, kanske lite. Jag har gillat någon sen jag var i lekis och oftast inte trott det kan bli något. Men det är så himla skönt att tycka om någon. Och att höra att han har en pojkvän, att vara lycklig för att han ser så lycklig ut. Jag kan vara svartsjuk när han pratar med nån tjej i kören - men hans söta pojkvän gör mig bara, BARA väldigt glad. Men han hade fel på en sak - Alexander är inte sötare än han. Fast Lars har för kort hår nu. Det har Niklas också, förresten. Förra gången på Wilde hade han helt underbart långt hår.
Jag minns när Niklas älskade min veganska chokladkaka som jag gjorde för hans skull (för att jag kan göra två olika kakor). Var det Marcus födelsedag? Eller Pontus? Axels? Minns inte. Det var när jag var en av dem. När jag hade "mina pojkar", när jag hade vänner. Trollet och jag var nog inte ihop längre, men jag fick hänga med dem och träffade Mathias Lind på en poolparty hos Axel och Pontus. Och sen började jag stalka honom och sen började de hata mig. I förrgår var jag hos Johan; han postade grillningsbilder på fb och jag fick för mig att fylla en Ramlösa-flaska med Umbala och springa dit. För det var så himla länge sen. Och jag hade en kul kväll, Björn och Åland hade redan gått men Trollet, hans bror och Johan var där, och så Ejnar som förklarade varför de inte vill ha mig med längre: jag spillde vin på Johans fotbollströja. För kanske två år sen.
Ejnar brukade ju vara den snälla. Han var alltid trevlig mot mig. Till skillnad från Båth som fortfarande tror att jag har snackat skit om honom - jag såg honom igår på Pitchers och var tillräckligt full för att fråga om det. Minns inte vad jag sa, det kanske var han som var otrevlig först och jag frågade därför?
Grattis Maaria, du har skrivit en ganska lång text på svenska. På ett språk som inte är ditt modersmål. Kippis, perkele. Mera vin.
Jag drack en liter cider (6%) när alla andra drack vatten eller läsk. Men jag skäms inte. Jag behövde det. Då kunde jag prata med folk, med honom, jag kunde skratta, jag kunde fråga om han ska med på körresan fast jag egentligen redan visste att han inte ska det. Han var inte på listan. Jag hade tänkt åka med bara om han gör det, men nu är jag ändå glad att jag åker med ändå.
Igår hoppades jag att han skulle komma på Wilde med sin pojkvän. Han kom inte. Ingen från kören kom. Daniel var där och Niklas, och som jag sa till kören, en orkade inte prata med mig och den andra var för populär. Lars skrattade förresten när jag sa det. Fast jag vet inte om han skrattade åt det jag sa. Jag hoppas det. Och Daniel är för populär, men han gillar mig och blir alltid glad när han ser mig. Och han pratar med mig - tills någon annan kommer, han känner så många, halva Uppsala. Jag är så glad att han är svensk, att han inte flyttar härifrån. Bög-Daniel, Karitsa, Daniel "mun isä on suomalainen" Berglund är bara så underbar. Men för populär. Halva Uppsala älskar honom lika mycket som jag och är mycket mindre jobbiga när de är fulla. Men ändå - när han kramar mig så känner jag att jag har en vän här. Lite som när Lars lät så stolt när han sa att vi sjunger i samma kör, när han var på Wilde, kanske förra gången? Fast jag är inte kär i Daniel.
Och Sarah var där och pratade med mig. Det glömde jag säga, och att Outi var där och vi träffades för första gången irl. (Outi är Linns kompis och Linn är en av mina bästa vänner.) Niklas sa att han inte orkar prata när jag satt bredvid honom på trappan. Han sa också att han hade haft en piercing på örat redan förra gången när jag såg honom på Wilde, och att jag hade märkt det. Minns inte, konstigt. Var det den gången Johnny var med?
Vilken docka ska jag förresten ta med på körresan? Jag skulle vilja ta Johnny, men han var ju med i Finland nyss och hos Janne och Jane förra gången. Innan Erica gjorde slut med mig. Jag vill ha henne tillbaka. Men det var ju inte det jag skulle skriva om, jag hade egentligen tänkt skriva det där med "den andra var för populär".
Jag är kär i känslan att vara kär. Jag skräms av känslan att kanske bli skrämd. Nej, det hade inget med något att göra. Eller? Jo, kanske lite. Jag har gillat någon sen jag var i lekis och oftast inte trott det kan bli något. Men det är så himla skönt att tycka om någon. Och att höra att han har en pojkvän, att vara lycklig för att han ser så lycklig ut. Jag kan vara svartsjuk när han pratar med nån tjej i kören - men hans söta pojkvän gör mig bara, BARA väldigt glad. Men han hade fel på en sak - Alexander är inte sötare än han. Fast Lars har för kort hår nu. Det har Niklas också, förresten. Förra gången på Wilde hade han helt underbart långt hår.
Jag minns när Niklas älskade min veganska chokladkaka som jag gjorde för hans skull (för att jag kan göra två olika kakor). Var det Marcus födelsedag? Eller Pontus? Axels? Minns inte. Det var när jag var en av dem. När jag hade "mina pojkar", när jag hade vänner. Trollet och jag var nog inte ihop längre, men jag fick hänga med dem och träffade Mathias Lind på en poolparty hos Axel och Pontus. Och sen började jag stalka honom och sen började de hata mig. I förrgår var jag hos Johan; han postade grillningsbilder på fb och jag fick för mig att fylla en Ramlösa-flaska med Umbala och springa dit. För det var så himla länge sen. Och jag hade en kul kväll, Björn och Åland hade redan gått men Trollet, hans bror och Johan var där, och så Ejnar som förklarade varför de inte vill ha mig med längre: jag spillde vin på Johans fotbollströja. För kanske två år sen.
Ejnar brukade ju vara den snälla. Han var alltid trevlig mot mig. Till skillnad från Båth som fortfarande tror att jag har snackat skit om honom - jag såg honom igår på Pitchers och var tillräckligt full för att fråga om det. Minns inte vad jag sa, det kanske var han som var otrevlig först och jag frågade därför?
Grattis Maaria, du har skrivit en ganska lång text på svenska. På ett språk som inte är ditt modersmål. Kippis, perkele. Mera vin.
fredag 5 april 2013
Ja mä mietin, mikä niitä estää tappamasta itseään. Kun on ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin kuin mulla.
Silti juuri äsken katsoin Reindeerspottingin, ja tuntui niin väärältä, että Jani lopulta tappoi itsensä. Mutta silti - ainakaan leffasta ei saanut sellaista kuvaa, että se olisi ällö, haiseva, läski (no sitä ei ainakaan) jne, kuten alkoholistit.
Äiti lainasi tänään (tai siis eilen...) kirjastosta ainakin kolme kirjaa riippuvuudesta. Tänään (tai siis eilen) äiti ei ole juurikaan puhunut mulle. Eipä kyllä isäkään. Molemmat ovat niin pettyneitä. Ymmärrän, mutta silti. Ja mun ei edes pitänyt juoda täällä joka päivä. Selittelyjä on helppo keksiä, mutta enää en huijaa edes itseäni. Okei, se on ihan totta että mun ei kannata olla täysin juomatta täällä Suomessa, koska laivalla voisin löytää itseni kunnon kännistä pelkän buffetin ja parin viinilasin jälkeen. Mutta se ei ole mikään perustelu.
Olisi helpompaa voida juoda lonkero tai pari vanhempien kanssa korttia pelatessa, niin että pelin jälkeen menisimme kaikki samaan aikaan nukkumaan. No ollaanhan me pelattu ainakin kolme kertaa, vai neljäkö? Mutta noiden kahden mielestä (ymmärrettävästi) en saisi juoda ollenkaan alkoholia. Ja nyt kun en ole piilotellut yhtään mitään, niiden pettymys ja inho ja kaikki se on... liikaa.
Joten juon niiden katsoessa telkkaria, juon niiden mentyä nukkumaan, äiti ei ole ainakaan kolmeen iltaan sanonut mulle menevänsä nukkumaan (tai hyvää yötä, mutta jo vuosia sitten se sanoi jotain mun pakkomielteestä aina sanoa hyvää yötä... no ehkä se oli taas niitä juttuja joita se ei muista, ja ainakaan se ei tarkoittanut, mistähän olen perinyt sen selittelyn?) ja aamuisin saan kuulla että huone haisee viinalta tai (kuten tänään, tai siis edelleenkin eilen) saan vain mulkaisun äidin avatessa oven.
Tiedän. Ryyppään liikaa. Vihaan itseäni. Tämähän alkaa kuulostaa samalta kuin vanha blogini, jonka nimi oli Vitutuksenpurkublogi takaperin kirjoitettuna. I golb ukrup neskututiv.
Mun pitäisi välittää siitä, mitä äiti ja isä joutuvat kestämään, kun niillä on tällainen tytär. Mutta kun en meinaa kestää itsekään itseäni, saati sitten kaikkea sitä, että olen heidän mielestään selvästi ylpeä siitä että (mitä tahansa, minkä takia vihaan itseäni) ja käytökseni on törkeää, enkä yhtään ajattele miltä muista tuntuu, tänäänkin (äh, eilen, äh, ihan sama) äiti sanoi että olisin voinut tönäistä sen portaita alas niin että se olisi halvaantunut, vain saadakseni viinaa. Äiti otti (ihan ymmärrettävästi kai) kaksi kolmesta ostamastani lonkerosta, kun olin tunnustanut juoneeni jo neljä Matin luona. Salkkareitten jälkeen painuin ulos ostaakseni uudet tilalle. Tietysti äiti kuuli kun suljin oven, ja yritti estää. Ja kyllä, halusin päästä ennen yhdeksää ostamaan lisää. Ja sähisin että päästäisi irti, mutta en edes huutanut, saati sitten yrittänyt tuuppia. Ja äiti on sitä mieltä, että olisin ihan yhtä hyvin voinut tuupata hänet alas portaita.
Ymmärrän hyvin, että molemmat ovat vain (syystäkin) huolissaan ja haluavat vain parastani. Ja että vika on yleensä oikeasti vain minussa. Ostan pääsiäismunia (muumihahmojen tms. takia) - tarjoan suklaat heille, koska mielialalääkkeiden takia en enää tykkää makeasta syötävästä juuri ollenkaan - ja saan palautetta siitä että tuhlaan niin lapsellisiin asioihin jne. Mutta suklaa kumminkin hupenee vauhdilla kulhoista. Ostan Reindeerspottingin, ja etenkin kun äiti oli juuri lainannut ne riippuvuuskirjat, uskaltaudun kysymään (vaikka arvaan vastauksen) haluavatko he katsoa leffan kanssani, näyttäen kantta. Äiti sanoo ettei todellakaan halua. Isä ei tunne leffaa. Äiti sanoo sen olevan huumeleffa. Ja että "ooksä tollasenkin menny ostamaan" jne.
Oli ihanaa käydä eilen Matin luona. Mutta lopuksi tuntui siltä, että sen pikkuveli kämppiksineen ei missään nimessä halunneet mua sinne, eikä Mattikaan. Joten kun Matti oli menossa sinne (saman talon toiseen päähän), tuli kiire näyttää mulle pysäkki. Ja se unohti kännykkänsäkin kotiin, niin ettei saanut tekstariani noin puolen tunnin päästä, ettei bussia näkynyt. No olin ehkä sitten pari minuuttia liian myöhään pysäkillä, Mattihan sanoi että vaikka aikataulun mukaan bussin piti olla siinä kymmentä yli, sillä ei oikeasti menisi niin kauan. Kävelin seuraavalle pysäkille, odotin, soitin äidille, odotin, näin bussin - joka kääntyikin eri suuntaan, ja luulin olevani ihan väärässä suunnassa (en todellakaan osannut sanoa mistä suunnasta tulin). Soitin taas ja häpesin, ja sanoin että olin väärässä suunnassa, ja että voisin kyllä mennä takaisin Matin (tai pikkuveljen) luokse, mutta äiti kielsi ja sanoi, että jompikumpi tulee hakemaan, kävele Saloon päin. Kävin ostamassa ne kolme lonkeroa lisää ja lähdin sitten kävelemään sinne, mistä luulin tulleeni ja minne bussi kääntyi, mutta huomasin että Salo-viitta osoitti eri suuntaan - sinne mihin olin ensin kävellyt. Sittenkin. Eipä auttanut enää; jos Matin katsoma aikataulu oli oikeassa, olin kai kaupassa kun se pörötteli ohi.
Jos en joisi, en ehkä tuntisi niin vahvasti kaikkia "entä jos se teki näin koska se inhoaa mua" -juttuja. Toisaalta (näillä lääkkeilläkin) en ehkä tuntisi yhtään mitään.
Oli ihanaa nähdä Mattia. Ja sitäkin ihanampaa - ja pelottavampaa - on nähdä Johnnya (ei nukkeani, vaan sitä ihaninta, josta tarinani hahmo sai nimensä ja siitä hahmosta sitten nukkeni),
Mutta mitä se oikeastaan auttaa. Ihania muistoja, toki. Niin on unetkin. Kuten se uni Johnnysta, jonka takia tekstasin sille ensin vanhaan numeroon, sitten vielä vanhempaan kunnes kehtasin (kännissä, tietenkin) kysyä sen pikkuveljeltä facebookissa mikä sen oikea numero on. Matin kanssa ei keksitty pahemmin puhuttavaa ennen kuin uskalsin sanoa, että missä on lähin kauppa, käydäänkö ostamassa hyvää juotavaa ja jotain syötävää koska mulla [lievän ja huomattavan ylipainon rajalla keikkujalla] alkoi olla nälkä. Ja ostin sille neljä kaljaa ja itselleni ne neljä lonkeroa, en kai maininnut vanhemmilleni että lonkerot olivat melkein kaksi kertaa niin isoja kuin Matin kaljat.
Mutta se alkuperäinen kysymys: miksi tällaisia kuin minä on olemassa, vielä pari kertaa vanhempinakin kuin minä nyt?
Miksi on ihmisiä, jotka löyhkäävät ja ryyppäävät ja asuvat kadulla?
Miksi tällaiset kuin minä eivät uskalla tappaa itseään?
Miksi läheisten on pakko sanoa, tai vähemmänkin läheisten, että eivät missään tapauksessa tahdo että niin kävisi?
Kun se kumminkin olisi parasta kaikille.
Vai olisiko se parasta vain minulle? Vai ovatko ne kaikki väärässä, jotka ajattelevat, että minun pitäisi "ottaa itseäni niskasta kiinni" (hyvin lievä ilmaus tässä tapauksessa) ja laittaa elämäni kuntoon. Että kaikki se on vain laiskuutta, törkeyttä, kaikkea, vittumaisuutta, en tiedä. Kroonista saamattomuutta, oma diagnoosini. Mutta sitä ei kukaan muu ymmärrä enkä itse osaa selittää. Kai se sitten on vain mun vika. Noin virallisesti. Vaikea todistaa, etten pysty parempaan. Eikä nyt ole kyse vanhemmista, jotka vaatisivat jotain professorin papereita, ei todellakaan. Älyssäni ei ole mitään vikaa, siinähän se vika onkin. Vanhemmat vaativat vain, että pystyn elättämään itseni joskus - aikuisena, eli ehkä ainakin viisi vuotta sitten? Vai kymmenen? Vai nyt, kun kaikki muut serkut ja pikkuserkut ovat jo valmistuneet? Tai iso osa ainakin, en edes tiedä. Kun en osaa edes pitää yhteyttä. Ja äiti muistaa huomautella siitäkin, että ei mikään ihme ettei kukaan pidä yhteyttä minuun, kun en itsekään jne. .Mutta kun en osaa. Ja tunnen itseni aina niin ulkopuoliseksi, niin näkymättömäksi. Kuorossa, serkkuporukassa, missä tahansa.
Mikä helvetti mussa on vikana kun en saa aikaiseksi edes sen vertaa, että tappaisin itseni pois kiusaamasta kaikkia olemassaolollani??
Pyydän jo valmiiksi anteeksi, jos joku lukee tämän ja tuntee, että tämä angstaus - jota en tietenkään tarkoita tosissani vaan vain huomiohuoratakseni - syyllistää muita kun kaikki vika on minussa. En väitä vastaan. En ihan oikeasti. Kaikki vika ON minussa. Haluaisin kasvaa aikuiseksi, saada lapsia, no ensin tietysti kumppanin - Erican takaisin - ja kirjoittaa kirjoja. Hyviä sellaisia. Haluaisin saada aikaiseksi jotain.
Pyydän anteeksi tajunnanvirtaa. Ja olemassaoloani ja kaikkea muuta. Menenpä tästä ampumaan itseni. Ai niin, en ensinnäkään omista asetta tai pääse käsiksi isän pyssyihin, enkä uskaltaisi ikinä, ja jos tappaisin itseni, hyppäisin katolta jossain ihan muualla kuin Salossa. Näkyvästi. Että olisin kerrankin näkyvä. Kerrankin.
Silti juuri äsken katsoin Reindeerspottingin, ja tuntui niin väärältä, että Jani lopulta tappoi itsensä. Mutta silti - ainakaan leffasta ei saanut sellaista kuvaa, että se olisi ällö, haiseva, läski (no sitä ei ainakaan) jne, kuten alkoholistit.
Äiti lainasi tänään (tai siis eilen...) kirjastosta ainakin kolme kirjaa riippuvuudesta. Tänään (tai siis eilen) äiti ei ole juurikaan puhunut mulle. Eipä kyllä isäkään. Molemmat ovat niin pettyneitä. Ymmärrän, mutta silti. Ja mun ei edes pitänyt juoda täällä joka päivä. Selittelyjä on helppo keksiä, mutta enää en huijaa edes itseäni. Okei, se on ihan totta että mun ei kannata olla täysin juomatta täällä Suomessa, koska laivalla voisin löytää itseni kunnon kännistä pelkän buffetin ja parin viinilasin jälkeen. Mutta se ei ole mikään perustelu.
Olisi helpompaa voida juoda lonkero tai pari vanhempien kanssa korttia pelatessa, niin että pelin jälkeen menisimme kaikki samaan aikaan nukkumaan. No ollaanhan me pelattu ainakin kolme kertaa, vai neljäkö? Mutta noiden kahden mielestä (ymmärrettävästi) en saisi juoda ollenkaan alkoholia. Ja nyt kun en ole piilotellut yhtään mitään, niiden pettymys ja inho ja kaikki se on... liikaa.
Joten juon niiden katsoessa telkkaria, juon niiden mentyä nukkumaan, äiti ei ole ainakaan kolmeen iltaan sanonut mulle menevänsä nukkumaan (tai hyvää yötä, mutta jo vuosia sitten se sanoi jotain mun pakkomielteestä aina sanoa hyvää yötä... no ehkä se oli taas niitä juttuja joita se ei muista, ja ainakaan se ei tarkoittanut, mistähän olen perinyt sen selittelyn?) ja aamuisin saan kuulla että huone haisee viinalta tai (kuten tänään, tai siis edelleenkin eilen) saan vain mulkaisun äidin avatessa oven.
Tiedän. Ryyppään liikaa. Vihaan itseäni. Tämähän alkaa kuulostaa samalta kuin vanha blogini, jonka nimi oli Vitutuksenpurkublogi takaperin kirjoitettuna. I golb ukrup neskututiv.
Mun pitäisi välittää siitä, mitä äiti ja isä joutuvat kestämään, kun niillä on tällainen tytär. Mutta kun en meinaa kestää itsekään itseäni, saati sitten kaikkea sitä, että olen heidän mielestään selvästi ylpeä siitä että (mitä tahansa, minkä takia vihaan itseäni) ja käytökseni on törkeää, enkä yhtään ajattele miltä muista tuntuu, tänäänkin (äh, eilen, äh, ihan sama) äiti sanoi että olisin voinut tönäistä sen portaita alas niin että se olisi halvaantunut, vain saadakseni viinaa. Äiti otti (ihan ymmärrettävästi kai) kaksi kolmesta ostamastani lonkerosta, kun olin tunnustanut juoneeni jo neljä Matin luona. Salkkareitten jälkeen painuin ulos ostaakseni uudet tilalle. Tietysti äiti kuuli kun suljin oven, ja yritti estää. Ja kyllä, halusin päästä ennen yhdeksää ostamaan lisää. Ja sähisin että päästäisi irti, mutta en edes huutanut, saati sitten yrittänyt tuuppia. Ja äiti on sitä mieltä, että olisin ihan yhtä hyvin voinut tuupata hänet alas portaita.
Ymmärrän hyvin, että molemmat ovat vain (syystäkin) huolissaan ja haluavat vain parastani. Ja että vika on yleensä oikeasti vain minussa. Ostan pääsiäismunia (muumihahmojen tms. takia) - tarjoan suklaat heille, koska mielialalääkkeiden takia en enää tykkää makeasta syötävästä juuri ollenkaan - ja saan palautetta siitä että tuhlaan niin lapsellisiin asioihin jne. Mutta suklaa kumminkin hupenee vauhdilla kulhoista. Ostan Reindeerspottingin, ja etenkin kun äiti oli juuri lainannut ne riippuvuuskirjat, uskaltaudun kysymään (vaikka arvaan vastauksen) haluavatko he katsoa leffan kanssani, näyttäen kantta. Äiti sanoo ettei todellakaan halua. Isä ei tunne leffaa. Äiti sanoo sen olevan huumeleffa. Ja että "ooksä tollasenkin menny ostamaan" jne.
Oli ihanaa käydä eilen Matin luona. Mutta lopuksi tuntui siltä, että sen pikkuveli kämppiksineen ei missään nimessä halunneet mua sinne, eikä Mattikaan. Joten kun Matti oli menossa sinne (saman talon toiseen päähän), tuli kiire näyttää mulle pysäkki. Ja se unohti kännykkänsäkin kotiin, niin ettei saanut tekstariani noin puolen tunnin päästä, ettei bussia näkynyt. No olin ehkä sitten pari minuuttia liian myöhään pysäkillä, Mattihan sanoi että vaikka aikataulun mukaan bussin piti olla siinä kymmentä yli, sillä ei oikeasti menisi niin kauan. Kävelin seuraavalle pysäkille, odotin, soitin äidille, odotin, näin bussin - joka kääntyikin eri suuntaan, ja luulin olevani ihan väärässä suunnassa (en todellakaan osannut sanoa mistä suunnasta tulin). Soitin taas ja häpesin, ja sanoin että olin väärässä suunnassa, ja että voisin kyllä mennä takaisin Matin (tai pikkuveljen) luokse, mutta äiti kielsi ja sanoi, että jompikumpi tulee hakemaan, kävele Saloon päin. Kävin ostamassa ne kolme lonkeroa lisää ja lähdin sitten kävelemään sinne, mistä luulin tulleeni ja minne bussi kääntyi, mutta huomasin että Salo-viitta osoitti eri suuntaan - sinne mihin olin ensin kävellyt. Sittenkin. Eipä auttanut enää; jos Matin katsoma aikataulu oli oikeassa, olin kai kaupassa kun se pörötteli ohi.
Jos en joisi, en ehkä tuntisi niin vahvasti kaikkia "entä jos se teki näin koska se inhoaa mua" -juttuja. Toisaalta (näillä lääkkeilläkin) en ehkä tuntisi yhtään mitään.
Oli ihanaa nähdä Mattia. Ja sitäkin ihanampaa - ja pelottavampaa - on nähdä Johnnya (ei nukkeani, vaan sitä ihaninta, josta tarinani hahmo sai nimensä ja siitä hahmosta sitten nukkeni),
Mutta mitä se oikeastaan auttaa. Ihania muistoja, toki. Niin on unetkin. Kuten se uni Johnnysta, jonka takia tekstasin sille ensin vanhaan numeroon, sitten vielä vanhempaan kunnes kehtasin (kännissä, tietenkin) kysyä sen pikkuveljeltä facebookissa mikä sen oikea numero on. Matin kanssa ei keksitty pahemmin puhuttavaa ennen kuin uskalsin sanoa, että missä on lähin kauppa, käydäänkö ostamassa hyvää juotavaa ja jotain syötävää koska mulla [lievän ja huomattavan ylipainon rajalla keikkujalla] alkoi olla nälkä. Ja ostin sille neljä kaljaa ja itselleni ne neljä lonkeroa, en kai maininnut vanhemmilleni että lonkerot olivat melkein kaksi kertaa niin isoja kuin Matin kaljat.
Mutta se alkuperäinen kysymys: miksi tällaisia kuin minä on olemassa, vielä pari kertaa vanhempinakin kuin minä nyt?
Miksi on ihmisiä, jotka löyhkäävät ja ryyppäävät ja asuvat kadulla?
Miksi tällaiset kuin minä eivät uskalla tappaa itseään?
Miksi läheisten on pakko sanoa, tai vähemmänkin läheisten, että eivät missään tapauksessa tahdo että niin kävisi?
Kun se kumminkin olisi parasta kaikille.
Vai olisiko se parasta vain minulle? Vai ovatko ne kaikki väärässä, jotka ajattelevat, että minun pitäisi "ottaa itseäni niskasta kiinni" (hyvin lievä ilmaus tässä tapauksessa) ja laittaa elämäni kuntoon. Että kaikki se on vain laiskuutta, törkeyttä, kaikkea, vittumaisuutta, en tiedä. Kroonista saamattomuutta, oma diagnoosini. Mutta sitä ei kukaan muu ymmärrä enkä itse osaa selittää. Kai se sitten on vain mun vika. Noin virallisesti. Vaikea todistaa, etten pysty parempaan. Eikä nyt ole kyse vanhemmista, jotka vaatisivat jotain professorin papereita, ei todellakaan. Älyssäni ei ole mitään vikaa, siinähän se vika onkin. Vanhemmat vaativat vain, että pystyn elättämään itseni joskus - aikuisena, eli ehkä ainakin viisi vuotta sitten? Vai kymmenen? Vai nyt, kun kaikki muut serkut ja pikkuserkut ovat jo valmistuneet? Tai iso osa ainakin, en edes tiedä. Kun en osaa edes pitää yhteyttä. Ja äiti muistaa huomautella siitäkin, että ei mikään ihme ettei kukaan pidä yhteyttä minuun, kun en itsekään jne. .Mutta kun en osaa. Ja tunnen itseni aina niin ulkopuoliseksi, niin näkymättömäksi. Kuorossa, serkkuporukassa, missä tahansa.
Mikä helvetti mussa on vikana kun en saa aikaiseksi edes sen vertaa, että tappaisin itseni pois kiusaamasta kaikkia olemassaolollani??
Pyydän jo valmiiksi anteeksi, jos joku lukee tämän ja tuntee, että tämä angstaus - jota en tietenkään tarkoita tosissani vaan vain huomiohuoratakseni - syyllistää muita kun kaikki vika on minussa. En väitä vastaan. En ihan oikeasti. Kaikki vika ON minussa. Haluaisin kasvaa aikuiseksi, saada lapsia, no ensin tietysti kumppanin - Erican takaisin - ja kirjoittaa kirjoja. Hyviä sellaisia. Haluaisin saada aikaiseksi jotain.
Pyydän anteeksi tajunnanvirtaa. Ja olemassaoloani ja kaikkea muuta. Menenpä tästä ampumaan itseni. Ai niin, en ensinnäkään omista asetta tai pääse käsiksi isän pyssyihin, enkä uskaltaisi ikinä, ja jos tappaisin itseni, hyppäisin katolta jossain ihan muualla kuin Salossa. Näkyvästi. Että olisin kerrankin näkyvä. Kerrankin.
söndag 27 januari 2013
Och jag skulle skriva på svenska också. Men boken var på finska...
Aamuyön täysikuisia - ei ehkä täysipäisiä - ajatuksia.
Kirjassa lapsi pyytää äitiään kertomaan sadun. Kehittelen heti sadun päässäni, joskin unohdin että aiheena oli meri, ei ranta (olipa kerran Minni, joka asui Vantaanjoen rannalla ja sai mäyräkoiran ja sitten käveli sen kanssa rantaan jossa tapahtumat alkoivat).
No, näpyteltyäni tarinan idean nopeasti kännykkään muistiin, päätän selata kirjaa ja ottaa ensimmäisen näkemäni sanan, laittaa sen perusmuotoon ja keksiä siitä tarinanpoikasen.
Tunteista - liian abstrakti.
Ilmiötä - liian hankala (ja Ilmiäiset on vuosien takaa säilötty idea).
Erilaista - ihan liian monta tarinaa.
Ilmankos se ensimmäinen tuleva lastenkirjani on varmaan nimeltään Ihan tavallinen Tassu. Erilaisuudesta ehkä sitten myöhemmin. (Vaikka saattaa sillä Tassullakin olla se mäyräkoira, ruskea karkeakarvainen otus jonka tyttö saa kuusivuotiaana, sinä kesänä, jolloin täyttää seitsemän. Ja koiralla on musta häntä, ja leveä musta juova selässä, ja valkoinen karvaton pilkku keskellä päälakea. Ai niin, näitä tajunnanvirtoja varten on hylätty blogi.)
Kirjassa lapsi pyytää äitiään kertomaan sadun. Kehittelen heti sadun päässäni, joskin unohdin että aiheena oli meri, ei ranta (olipa kerran Minni, joka asui Vantaanjoen rannalla ja sai mäyräkoiran ja sitten käveli sen kanssa rantaan jossa tapahtumat alkoivat).
No, näpyteltyäni tarinan idean nopeasti kännykkään muistiin, päätän selata kirjaa ja ottaa ensimmäisen näkemäni sanan, laittaa sen perusmuotoon ja keksiä siitä tarinanpoikasen.
Tunteista - liian abstrakti.
Ilmiötä - liian hankala (ja Ilmiäiset on vuosien takaa säilötty idea).
Erilaista - ihan liian monta tarinaa.
Ilmankos se ensimmäinen tuleva lastenkirjani on varmaan nimeltään Ihan tavallinen Tassu. Erilaisuudesta ehkä sitten myöhemmin. (Vaikka saattaa sillä Tassullakin olla se mäyräkoira, ruskea karkeakarvainen otus jonka tyttö saa kuusivuotiaana, sinä kesänä, jolloin täyttää seitsemän. Ja koiralla on musta häntä, ja leveä musta juova selässä, ja valkoinen karvaton pilkku keskellä päälakea. Ai niin, näitä tajunnanvirtoja varten on hylätty blogi.)
-facebook
Tätä voisin jatkaa vaikka kuinka.
Olen ruvennut pyhäkoulun opettajaksi, Uppsalan suomalaisille joka toinen sunnuntai. Siksi olen miettinyt satuja tavallista enemmän. Jos vain saan aikaiseksi, teen Minni-tarinan koskettelukirjaksi, karvoineen päivineen, ja ennen kuin lähetän sen, esittelen sen lapsille ja sitten voimme vaikka puhua sokeudesta tms. Ehkä siinä yhteydessä, kun Jeesus parantaa sokean, eikös se joskus niinkin tehnyt? Tietäisinkin mitkä kaikki ideat on jo käytetty. Yksi kerta takana, jännitti niin että järsin kynteni kyynärpäihin asti, mutta taisin pärjätä hyvin. En edes kirjoita "ihan hyvin".
Sain papilta palautteen: "TUHANNET kiitokset viime sunnuntaista!! Huomasin että sinuthan on luotu lasten kanssa toimimaan. Sinulla oli tosi kiva ote ja tapa olla lasten kanssa.
onsdag 8 augusti 2012
...
(Kevät '09)
Olen elämäni rakkauden kanssa yhdessä. Muuttanut lopullisesti maahan, jota rakastan - Ruotsiin. Muuttanut vihdoin uuden, ruotsalaisen poikaystäväni luokse. Virallisesti olen asunut täällä vain tämän kevään. Molemmilla on oma huone, mutta nukumme aina poikaystäväni sängyssä. Rakastan häntä. Hän ei vain yhteen muuton jälkeen ole ollut suunnilleen ikinä kotona... aina jossain kavereidensa kanssa, jotka olivat aikaisemmin minunkin kavereitani.
(Kesä '09)
Iltana ennen kuin lähden kesäksi Suomeen, hän sanoo, että ei rakasta minua enää ja tuntuu siltä että suhde on nyt ohi.
Itken pitkään hänen sylissään. Sanon jälleen kerran, että hän on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Hän vastaa, että tietää sen. Jo pitkään, kun olen sanonut rakastavani häntä, hän on vastannut "jag vet".
Myöhemmin illalla menemme yhteisten kaveriemme luokse naapuriin. Hän haluaa mieluiten kertoa vasta, kun olen lähtenyt Suomeen. Vietämme iltaa kuten yleensäkin. Yhdelle kuitenkin kerron tekstarilla, tärkeimmälle "minun pojistani", Niklakselle. Ja toiselle kasvotusten, kysyn voitaisko puhua; hän, Martin, asui aikaisemmin huoneessa, josta minä nyt joudun muuttamaan pois, vaikka vasta nelisen kuukautta sitten sain valita huoneeseen tapetit (punaiset, ihanat tummat joulunpunaiset!) ja vanhempani toivat Suomesta kirjahyllyjä kirjoineen ja keittiönpöydän tuoleineen.
Martin seuraa minua tyhjään huoneeseen ja sanon, että Thomas jätti minut. Martin halaa minua. En muista, mitä puhuimme - mutta todennäköisesti itkin, koska koko sen kevään itkin turhastakin, mikä antoi Thomasille enemmän aihetta valittaa. Mitä sä taas vingut?
Vasta Suomessa parin viikon päästä sain elämäni ensimmäiset masennuslääkkeet, joiden ansiosta en itkenyt koko kesänä. Vaikka lääkärin lausunto olikin "ei sulla nyt mitään masennusta ole, mutta laitetaan kumminkin nää masennuslääkkeet..."
(Kesä 2012)
Nykyiset vastaavat lääkkeet sain yli vuosi sitten, ja lääkäri sanoi, että viimeksi tein virheen, kun en jatkanut niiden käyttöä.
Hetki sitten - tai siis pari viikkoa, tai kuukausi - uusin reseptin ja ilokseni sain neuvon ottaa puolitoista nappia per päivä. Liian hankala puolittaa... otan kaksi, aamuin ja illoin.
Ei vaikuta itkemiseen, enää, koska itken vain kännissä. Makeanhimoon vaikuttaa, ihanaa! Ei tee enää yhtään mieli makeaa. Mitä siitä, jos on pakko saada sushia, sushibuffet, istua aina siinä samassa pöydässä ja saada joka kerta useampi "erikoisempi" pala, pakko vahtia milloin tarjolle laitetaan lisää sushia: tonnikalaa, jotain vaaleaa kalaa, mustekalaa, toisenlaista mustekalaa ehkä - yksi pala joka lajia. Otan ne kaikki, en voi sille mitään. Yksi jokaista, joka kerta, kerran kerrassa, tarkoitan että joka kerta kun syön siellä, on pakko saada ainakin kerran niitä. Ja ainakin pari erilaista ihanaa. Ainakin se mustekala! Siis se ihana lonkeronpala, ei se limainen "squib", hups, ei vaan "squid".
Squib olisi "jästi"...
(yritän jatkaa myöhemmin tästä)
(Kevät '09)
Olen elämäni rakkauden kanssa yhdessä. Muuttanut lopullisesti maahan, jota rakastan - Ruotsiin. Muuttanut vihdoin uuden, ruotsalaisen poikaystäväni luokse. Virallisesti olen asunut täällä vain tämän kevään. Molemmilla on oma huone, mutta nukumme aina poikaystäväni sängyssä. Rakastan häntä. Hän ei vain yhteen muuton jälkeen ole ollut suunnilleen ikinä kotona... aina jossain kavereidensa kanssa, jotka olivat aikaisemmin minunkin kavereitani.
(Kesä '09)
Iltana ennen kuin lähden kesäksi Suomeen, hän sanoo, että ei rakasta minua enää ja tuntuu siltä että suhde on nyt ohi.
Itken pitkään hänen sylissään. Sanon jälleen kerran, että hän on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Hän vastaa, että tietää sen. Jo pitkään, kun olen sanonut rakastavani häntä, hän on vastannut "jag vet".
Myöhemmin illalla menemme yhteisten kaveriemme luokse naapuriin. Hän haluaa mieluiten kertoa vasta, kun olen lähtenyt Suomeen. Vietämme iltaa kuten yleensäkin. Yhdelle kuitenkin kerron tekstarilla, tärkeimmälle "minun pojistani", Niklakselle. Ja toiselle kasvotusten, kysyn voitaisko puhua; hän, Martin, asui aikaisemmin huoneessa, josta minä nyt joudun muuttamaan pois, vaikka vasta nelisen kuukautta sitten sain valita huoneeseen tapetit (punaiset, ihanat tummat joulunpunaiset!) ja vanhempani toivat Suomesta kirjahyllyjä kirjoineen ja keittiönpöydän tuoleineen.
Martin seuraa minua tyhjään huoneeseen ja sanon, että Thomas jätti minut. Martin halaa minua. En muista, mitä puhuimme - mutta todennäköisesti itkin, koska koko sen kevään itkin turhastakin, mikä antoi Thomasille enemmän aihetta valittaa. Mitä sä taas vingut?
Vasta Suomessa parin viikon päästä sain elämäni ensimmäiset masennuslääkkeet, joiden ansiosta en itkenyt koko kesänä. Vaikka lääkärin lausunto olikin "ei sulla nyt mitään masennusta ole, mutta laitetaan kumminkin nää masennuslääkkeet..."
(Kesä 2012)
Nykyiset vastaavat lääkkeet sain yli vuosi sitten, ja lääkäri sanoi, että viimeksi tein virheen, kun en jatkanut niiden käyttöä.
Hetki sitten - tai siis pari viikkoa, tai kuukausi - uusin reseptin ja ilokseni sain neuvon ottaa puolitoista nappia per päivä. Liian hankala puolittaa... otan kaksi, aamuin ja illoin.
Ei vaikuta itkemiseen, enää, koska itken vain kännissä. Makeanhimoon vaikuttaa, ihanaa! Ei tee enää yhtään mieli makeaa. Mitä siitä, jos on pakko saada sushia, sushibuffet, istua aina siinä samassa pöydässä ja saada joka kerta useampi "erikoisempi" pala, pakko vahtia milloin tarjolle laitetaan lisää sushia: tonnikalaa, jotain vaaleaa kalaa, mustekalaa, toisenlaista mustekalaa ehkä - yksi pala joka lajia. Otan ne kaikki, en voi sille mitään. Yksi jokaista, joka kerta, kerran kerrassa, tarkoitan että joka kerta kun syön siellä, on pakko saada ainakin kerran niitä. Ja ainakin pari erilaista ihanaa. Ainakin se mustekala! Siis se ihana lonkeronpala, ei se limainen "squib", hups, ei vaan "squid".
Squib olisi "jästi"...
(yritän jatkaa myöhemmin tästä)
måndag 6 augusti 2012
27
Mitt favoritnummer.
13,
27,
66.
Sedan högstadiet.
Inte förrän några dagar sedan fattade jag att jag fyller 27 samma år som pappa fyllde 66. Jag saknar pappa men har mardrömmar om mamma. Jag vill inte åka till Finland och se mamma och pappa, men ändå vill jag det. Pappa, jag älskar dig. Fastän du är dum. Ibland. Ofta.
Men ändå är mamma dummare.
--
En edes osaa kuvailla niitä ruotsiksi. Tai osaan, mutten viitsi. Tai siis jaksa. Isä sanoo suoraan, ettei homoille pitäisi antaa adoptio-oikeutta, koska ne on seksuaalisesti poikkeavia, siellä esiintyy lasten hyväksikäyttöä. Silti isä kysyy, ollaanko minä ja Erica harrastettu seksiä, kysyi joululomalla, tai ehkä Hilkka-tädin hautajaisten jälkeen, joululomalla kai, kun vei minut Turun satamaan. Isän on vaikeampi ymmärtää, ja silti isä yrittää ymmärtää, toisin kuin äiti. Äidin mielestä suhteemme on "sääli".
Miten sen selittää ruotsiksi, niin että yhden sanan (tai lauseen: "Se on sääli.") voima tulee esille? Joutumatta selittämään, ettei äiti puhunut synnistä?
Tietenkään sitä ei tarvitse selittää kovin pitkälle, kun Ericalla on yhtä vanhat vanhemmat. Melkein.
Ja yhtä ahdasmieliset. Vähintään.
--
Min födelsedag. Jag älskar numret 27. Men efter den här födelsedagen skulle jag inte vilja bli äldre.
Och jag är rädd.
Jag är ingen rockstjärna, men ändå kan jag inte tänka mig att jag nånsin fyller 28. Ändå vill jag skriva en massa böcker, gifta mig med min älskade katt, få minst sju barn, skriva ännu flera böcker och dö när jag är minst 97.
Jag hoppas att den här dagen inte är min sista födelsedag.
13,
27,
66.
Sedan högstadiet.
Inte förrän några dagar sedan fattade jag att jag fyller 27 samma år som pappa fyllde 66. Jag saknar pappa men har mardrömmar om mamma. Jag vill inte åka till Finland och se mamma och pappa, men ändå vill jag det. Pappa, jag älskar dig. Fastän du är dum. Ibland. Ofta.
Men ändå är mamma dummare.
--
En edes osaa kuvailla niitä ruotsiksi. Tai osaan, mutten viitsi. Tai siis jaksa. Isä sanoo suoraan, ettei homoille pitäisi antaa adoptio-oikeutta, koska ne on seksuaalisesti poikkeavia, siellä esiintyy lasten hyväksikäyttöä. Silti isä kysyy, ollaanko minä ja Erica harrastettu seksiä, kysyi joululomalla, tai ehkä Hilkka-tädin hautajaisten jälkeen, joululomalla kai, kun vei minut Turun satamaan. Isän on vaikeampi ymmärtää, ja silti isä yrittää ymmärtää, toisin kuin äiti. Äidin mielestä suhteemme on "sääli".
Miten sen selittää ruotsiksi, niin että yhden sanan (tai lauseen: "Se on sääli.") voima tulee esille? Joutumatta selittämään, ettei äiti puhunut synnistä?
Tietenkään sitä ei tarvitse selittää kovin pitkälle, kun Ericalla on yhtä vanhat vanhemmat. Melkein.
Ja yhtä ahdasmieliset. Vähintään.
--
Min födelsedag. Jag älskar numret 27. Men efter den här födelsedagen skulle jag inte vilja bli äldre.
Och jag är rädd.
Jag är ingen rockstjärna, men ändå kan jag inte tänka mig att jag nånsin fyller 28. Ändå vill jag skriva en massa böcker, gifta mig med min älskade katt, få minst sju barn, skriva ännu flera böcker och dö när jag är minst 97.
Jag hoppas att den här dagen inte är min sista födelsedag.
Prenumerera på:
Inlägg (Atom)