Aamuyön täysikuisia - ei ehkä täysipäisiä - ajatuksia.
Kirjassa lapsi pyytää äitiään kertomaan sadun. Kehittelen heti sadun päässäni, joskin unohdin että aiheena oli meri, ei ranta (olipa kerran Minni, joka asui Vantaanjoen rannalla ja sai mäyräkoiran ja sitten käveli sen kanssa rantaan jossa tapahtumat alkoivat).
No, näpyteltyäni tarinan idean nopeasti kännykkään muistiin, päätän selata kirjaa ja ottaa ensimmäisen näkemäni sanan, laittaa sen perusmuotoon ja keksiä siitä tarinanpoikasen.
Tunteista - liian abstrakti.
Ilmiötä - liian hankala (ja Ilmiäiset on vuosien takaa säilötty idea).
Erilaista - ihan liian monta tarinaa.
Ilmankos se ensimmäinen tuleva lastenkirjani on varmaan nimeltään Ihan tavallinen Tassu. Erilaisuudesta ehkä sitten myöhemmin. (Vaikka saattaa sillä Tassullakin olla se mäyräkoira, ruskea karkeakarvainen otus jonka tyttö saa kuusivuotiaana, sinä kesänä, jolloin täyttää seitsemän. Ja koiralla on musta häntä, ja leveä musta juova selässä, ja valkoinen karvaton pilkku keskellä päälakea. Ai niin, näitä tajunnanvirtoja varten on hylätty blogi.)
-facebook
Tätä voisin jatkaa vaikka kuinka.
Olen ruvennut pyhäkoulun opettajaksi, Uppsalan suomalaisille joka toinen sunnuntai. Siksi olen miettinyt satuja tavallista enemmän. Jos vain saan aikaiseksi, teen Minni-tarinan koskettelukirjaksi, karvoineen päivineen, ja ennen kuin lähetän sen, esittelen sen lapsille ja sitten voimme vaikka puhua sokeudesta tms. Ehkä siinä yhteydessä, kun Jeesus parantaa sokean, eikös se joskus niinkin tehnyt? Tietäisinkin mitkä kaikki ideat on jo käytetty. Yksi kerta takana, jännitti niin että järsin kynteni kyynärpäihin asti, mutta taisin pärjätä hyvin. En edes kirjoita "ihan hyvin".
Sain papilta palautteen: "TUHANNET kiitokset viime sunnuntaista!! Huomasin että sinuthan on luotu lasten kanssa toimimaan. Sinulla oli tosi kiva ote ja tapa olla lasten kanssa. :)"
Rakastan lapsia. Ja kyllä, minut on luotu - tai siis elämäni tarkoitus on lisääntyä ja kirjoittaa kirjoja, eli kai minut on luotu olemaan "henkisesti ikäisteni" kanssa.
Pari vuotta sitten olin pikkuserkkuni Down-tyttären paimenena, ja tulimme hyvin toimeen. Kai nyt, kun annoin sen määrätä kaikesta. Nyt osaisin ehkä vähän paremmin määräillä, mutta toisaalta, paimensin sitä vain pari viikkoa. Ja jos en ollut ihan varma, saiko jonnekin mennä tai jotain tehdä, yritin vähitellen houkutella sen pois. Tyttö oli silloin 9-vuotias. Tai täytti 9 sinä aikana. Ja miten se rakastikaan uimista - tuli oma lapsuuteni mieleen ja kuinka minua ei saanut vedestä pois - ja Peppi-videoita, ja minä sain lukea tekstit (kuten monta vuotta sitten hyvän ystäväni pienelle ihanalle Down-kummitädille, koska tekstit olivat ruotsiksi, Anna Ystävämme tuli FST:ltä, ja tunsin itseni niin tärkeäksi) ja kun laulettiin, tekstien lukemisen sijasta lauloin mukana. Kumpi mahtoi nauttia enemmän? Astrid on aina ollut suuri rakkauteni. Mutta kyllä, tyttökin nautti täysillä ja pyysi lisää! Mutta sitten vaihdettiin hänen toivomuksestaan barbie-leffaan, jota en osannutkaan laulaa...
Samana kesänä kävin kerran yökylässä heillä, vain nukkuakseni teltassa 11-vuotiaan isosiskon kanssa. En ollut ikinä nukkunut metsässä aiemmin, pelkäsin kyitä jo loikkiessani samoissa paikoissa pikkusiskon kanssa tennarit jalassa. Mutta kun se ei pelännyt, en minäkään. Ja onhan minullakin käärme. (Viljakäärme Sedrik.)
Yhteinen kiinnostuksemme oli Harry Potter. Löysinkin kirppikseltä erkillä sen huispauskirjan, vai oliko se Ihmeotukset ja niiden olinpaikat, vai ehkä molemmat, vai ehkä Salon kirjastosta (lapsuuden toinen kotini)? Kuitenkin, lähetin sen telttakaverilleni. Joka silloin kyseli korvieni venytyksistä ja mainitsi, ettei käytä roikkuvia korvakoruja, kun riehuu niin paljon. Aamulla pikkusisko tuli herättämään meidät paljon aikaisemmin kuin olisin halunnut. Mutta tuore maito oli niin mielettömän hyvää! Vaikka puuro... ei.
Nyt se 11-vuotias lapsi on 14. Se on facebook-kaverini. Äiti pyysi, että poistaisin sen, koska kaikki kirjoittamani "ällöttävyydet" eivät sovi lapsille. Sain äidin tajuamaan, etten kerro kännäyksistäni tai seksistä (jota ei, muuten, ole, koska minä en luonnostani nauti siitä ja nyt tyttöystäväni on aloittanut hormonit, jotka vievät halut, ja minun mielialalääkkeeni vievät halut jopa ainoan toimivan kumppanini, eli oikean käden kanssa). Silti, äiti haluaisi että poistaisin sukulaistytön, koska parisuhdetilanteeni on tytön kanssa. (a se on sitä siksi, että minä halusin Erican vaihtamaan fb-nimensä ennen kuin suostuin seurustelemaan fb-vakavasti hänen kanssaan, ennen hän oli Eric S. (Erica S.), nyt vain Erica S. Joku serkku raportoi tästä Erican äidille ja sehän vaati, että Erica ja sukunimi pysyisivät erillään.
Ja Erican vanhemmat... näin kerran painajaista, että sanoin häntä Ericaksi vanhempiensa edessä. Olen päättänyt, etten käytä pronomineja. Enkä nimeä. En osaa valehdella, mutta pakon edessä voin sanoa, että ME olemme laittaneet sitä-ja-sitä ruokaa ja ME tiskaamme tai ME siivoamme. Nainenhan sen kaiken hoitaa. Minä olen parisuhteessamme mies, eli se joka pieree (mussukkani muuten pieree unissaan ja säikäyttää minut perin pohjin, muttei herää itse vaikka pieren sen nukkuessa), ryyppää - tälläkin hetkellä, heräsimme kahden paikkeilla yöllä, en nukahtanut uudestaan, pesin hampaat, luin sängyssä, join viiniä, söin keksejä valkohomejuuston kanssa, luin sitä kirjaa joka muuten on Honkasalon Eropaperit, koska ennen sitä luin Syöjättären, yritin taas lukea sängyssä ja sain ajatuksia, jotka oli pakko kirjoittaa facebookiin. Ja loppu onkin - blogia.
Oliivi-digestivet ovat muuten ällöjä. Miten saan oliiveja inhoavan Erican syömään ne? Ne eivät maistu yhtään oliiveilta, pelkästään makealta. Ja minähän en syö makeaa juuston tai muun suolaisen kanssa! Enkä muuten lääkkeiden takia muutenkaan pahemmin.
Tajunnanvirtaa. Pitäisi kirjoittaa enemmän. Se laihduttaisi. Olen pahasti ylipainoinen, kirjoittaminen veisi osan ajasta, jonka muuten käytän *hööörps* viinin juomiseen.
Yritin pitää tipatonta tammikuuta, mutta ei mennyt ihan Strömsön tyyliin. Tai melkein tipatonta, mutta sama putki jatkuu. Huomasin kumminkin, että paino putosi monta kiloa niinä päivinä (alle viikossa), joina en juonut. Mutta kun ei ole mitään tekemistä.
Olen bloggari. Minulla on lukijoita, oliko niitä yksi vai kolme? Oliko niitä yksi, eli minä - ei kun Fanny, tietysti, Fanny, hon som är Ericas bästis och jag försöker läsa hennes blogg, men orkar inte göra nåt jag "försöker".
Nu ska jag. Nu ska jag läsa hennes blogg. Mutta jos joku suomalainen lukee tätä, jätä merkki!
