söndag 27 januari 2013

Och jag skulle skriva på svenska också. Men boken var på finska...

Aamuyön täysikuisia - ei ehkä täysipäisiä - ajatuksia.

Kirjassa lapsi pyytää äitiään kertomaan sadun. Kehittelen heti sadun päässäni, joskin unohdin että aiheena oli meri, ei ranta (olipa kerran Minni, joka asui Vantaanjoen rannalla ja sai mäyräkoiran ja sitten käveli sen kanssa rantaan jossa tapahtumat alkoivat).

No, näpyteltyäni tarinan idean nopeasti kännykkään muistiin, päätän selata kirjaa ja ottaa ensimmäisen näkemäni sanan, laittaa sen perusmuotoon ja keksiä siitä tarinanpoikasen.

 Tunteista - liian abstrakti.
Ilmiötä - liian hankala (ja Ilmiäiset on vuosien takaa säilötty idea).
Erilaista - ihan liian monta tarinaa.

Ilmankos se ensimmäinen tuleva lastenkirjani on varmaan nimeltään Ihan tavallinen Tassu. Erilaisuudesta ehkä sitten myöhemmin. (Vaikka saattaa sillä Tassullakin olla se mäyräkoira, ruskea karkeakarvainen otus jonka tyttö saa kuusivuotiaana, sinä kesänä, jolloin täyttää seitsemän. Ja koiralla on musta häntä, ja leveä musta juova selässä, ja valkoinen karvaton pilkku keskellä päälakea. Ai niin, näitä tajunnanvirtoja varten on hylätty blogi.)
 
-facebook
 
 
Tätä voisin jatkaa vaikka kuinka.
 
Olen ruvennut pyhäkoulun opettajaksi, Uppsalan suomalaisille joka toinen sunnuntai. Siksi olen miettinyt satuja tavallista enemmän. Jos vain saan aikaiseksi, teen Minni-tarinan koskettelukirjaksi, karvoineen päivineen, ja ennen kuin lähetän sen, esittelen sen lapsille ja sitten voimme vaikka puhua sokeudesta tms. Ehkä siinä yhteydessä, kun Jeesus parantaa sokean, eikös se joskus niinkin tehnyt? Tietäisinkin mitkä kaikki ideat on jo käytetty. Yksi kerta takana, jännitti niin että järsin kynteni kyynärpäihin asti, mutta taisin pärjätä hyvin. En edes kirjoita "ihan hyvin".
 
Sain papilta palautteen: "TUHANNET kiitokset viime sunnuntaista!! Huomasin että sinuthan on luotu lasten kanssa toimimaan. Sinulla oli tosi kiva ote ja tapa olla lasten kanssa.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

onsdag 8 augusti 2012

...

(Kevät '09)

Olen elämäni rakkauden kanssa yhdessä. Muuttanut lopullisesti maahan, jota rakastan - Ruotsiin. Muuttanut vihdoin uuden, ruotsalaisen poikaystäväni luokse. Virallisesti olen asunut täällä vain tämän kevään. Molemmilla on oma huone, mutta nukumme aina poikaystäväni sängyssä. Rakastan häntä. Hän ei vain yhteen muuton jälkeen ole ollut suunnilleen ikinä kotona... aina jossain kavereidensa kanssa, jotka olivat aikaisemmin minunkin kavereitani.


(Kesä '09)
Iltana ennen kuin lähden kesäksi Suomeen, hän sanoo, että ei rakasta minua enää ja tuntuu siltä että suhde on nyt ohi.

Itken pitkään hänen sylissään. Sanon jälleen kerran, että hän on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Hän vastaa, että tietää sen. Jo pitkään, kun olen sanonut rakastavani häntä, hän on vastannut "jag vet".

Myöhemmin illalla menemme yhteisten kaveriemme luokse naapuriin. Hän haluaa mieluiten kertoa vasta, kun olen lähtenyt Suomeen. Vietämme iltaa kuten yleensäkin. Yhdelle kuitenkin kerron tekstarilla, tärkeimmälle "minun pojistani", Niklakselle. Ja toiselle kasvotusten, kysyn voitaisko puhua; hän, Martin, asui aikaisemmin huoneessa, josta minä nyt joudun muuttamaan pois, vaikka vasta nelisen kuukautta sitten sain valita huoneeseen tapetit (punaiset, ihanat tummat joulunpunaiset!) ja vanhempani toivat Suomesta kirjahyllyjä kirjoineen ja keittiönpöydän tuoleineen.

Martin seuraa minua tyhjään huoneeseen ja sanon, että Thomas jätti minut. Martin halaa minua. En muista, mitä puhuimme - mutta todennäköisesti itkin, koska koko sen kevään itkin turhastakin, mikä antoi Thomasille enemmän aihetta valittaa. Mitä sä taas vingut?

Vasta Suomessa parin viikon päästä sain elämäni ensimmäiset masennuslääkkeet, joiden ansiosta en itkenyt koko kesänä. Vaikka lääkärin lausunto olikin "ei sulla nyt mitään masennusta ole, mutta laitetaan kumminkin nää masennuslääkkeet..."


(Kesä 2012)

Nykyiset vastaavat lääkkeet sain yli vuosi sitten, ja lääkäri sanoi, että viimeksi tein virheen, kun en jatkanut niiden käyttöä.

Hetki sitten - tai siis pari viikkoa, tai kuukausi - uusin reseptin ja ilokseni sain neuvon ottaa puolitoista nappia per päivä. Liian hankala puolittaa... otan kaksi, aamuin ja illoin.

Ei vaikuta itkemiseen, enää, koska itken vain kännissä. Makeanhimoon vaikuttaa, ihanaa! Ei tee enää yhtään mieli makeaa. Mitä siitä, jos on pakko saada sushia, sushibuffet, istua aina siinä samassa pöydässä ja saada joka kerta useampi "erikoisempi" pala, pakko vahtia milloin tarjolle laitetaan lisää sushia: tonnikalaa, jotain vaaleaa kalaa, mustekalaa, toisenlaista mustekalaa ehkä - yksi pala joka lajia. Otan ne kaikki, en voi sille mitään. Yksi jokaista, joka kerta, kerran kerrassa, tarkoitan että joka kerta kun syön siellä, on pakko saada ainakin kerran niitä. Ja ainakin pari erilaista ihanaa. Ainakin se mustekala! Siis se ihana lonkeronpala, ei se limainen "squib", hups, ei vaan "squid".

Squib olisi "jästi"...





(yritän jatkaa myöhemmin tästä)

måndag 6 augusti 2012

27

Mitt favoritnummer.

13,
27,
66.

Sedan högstadiet.

Inte förrän några dagar sedan fattade jag att jag fyller 27 samma år som pappa fyllde 66. Jag saknar pappa men har mardrömmar om mamma. Jag vill inte åka till Finland och se mamma och pappa, men ändå vill jag det. Pappa, jag älskar dig. Fastän du är dum. Ibland. Ofta.

Men ändå är mamma dummare.


--

En edes osaa kuvailla niitä ruotsiksi. Tai osaan, mutten viitsi. Tai siis jaksa. Isä sanoo suoraan, ettei homoille pitäisi antaa adoptio-oikeutta, koska ne on seksuaalisesti poikkeavia, siellä esiintyy lasten hyväksikäyttöä. Silti isä kysyy, ollaanko minä ja Erica harrastettu seksiä, kysyi joululomalla, tai ehkä Hilkka-tädin hautajaisten jälkeen, joululomalla kai, kun vei minut Turun satamaan. Isän on vaikeampi ymmärtää, ja silti isä yrittää ymmärtää, toisin kuin äiti. Äidin mielestä suhteemme on "sääli".

Miten sen selittää ruotsiksi, niin että yhden sanan (tai lauseen: "Se on sääli.") voima tulee esille? Joutumatta selittämään, ettei äiti puhunut synnistä?

Tietenkään sitä ei tarvitse selittää kovin pitkälle, kun Ericalla on yhtä vanhat vanhemmat. Melkein.
Ja yhtä ahdasmieliset. Vähintään.

--


Min födelsedag. Jag älskar numret 27. Men efter den här födelsedagen skulle jag inte vilja bli äldre.

Och jag är rädd.

Jag är ingen rockstjärna, men ändå kan jag inte tänka mig att jag nånsin fyller 28. Ändå vill jag skriva en massa böcker, gifta mig med min älskade katt, få minst sju barn, skriva ännu flera böcker och dö när jag är minst 97.

Jag hoppas att den här dagen inte är min sista födelsedag.

måndag 30 juli 2012

Leikkikoulussa keksimäni laulu:

Jousi ja nuoli
vain yksi huoli
Jaakon peräsuoli
ja Jaakko jo kuoli.


Jaakko oli ensimmäinen ihastukseni.


Toinen teokseni:

Perkele vittu
punasaapas pittu
viiminen kerta
Matist' valuu verta.


Matti oli Jaakon serkku. Kuljimme samalla kyydillä leikkikouluun, Jaakko (jonka kanssa minä meinasin mennä naimisiin), Matti (jonka kanssa parhaan kaverini Riikan piti mennä naimisiin), Riikka ja ehkä Valtteri, jolle meinasin naittaa "parhaan keppostelukaverini" Jennyn. (Huom, ei saa sekoittaa lukioaikaiseen Jenniin.)

Taisin olla aika paha kiroilija. En tiedä edes, mistä opin sanat. Joskus pienenä muistan lörpötelleeni keksimiäni sanoja, ja tuli sanottua myös "vittu", jolloin äiti sanoi ettei niin saa sanoa. Kysyin (silloin tai myöhemmin, en ole varma) mitä vittu tarkoittaa, ja äiti sanoi "naisen pimppiä". Eiköhän se siitä lähtien ollut aktiivisessa sanavarastossani.

Aika moni aikuinen taisi sanoa minulle, kun kiroilin, että se oli nyt "viiminen kerta". Suutani pestiin saippualla silloin tällöin. Harmi, että se oli ennen Body Shopin hedelmäsaippuoita, joiden kanssa leikimme agentti-kemistejä Riikan kanssa, pakkohan niitä oli maistaa ja paljon paremmilta maistuivat kuin nestesaippua.

Matti tokaisi joskus lauluuni, että antaa valua vaan tai jotain sellaista. Ja sekös järkytti. Oma mielikuvani oli, että Matti oli laulussa lähes kuollut.

Molempien laulujen sävel on - kuka arvasi jo - suunnilleen "lällällälläl lieru, sulta pääsi pieru". Tosin ensimmäisessä viimeisen säkeen sävel menee alaspäin, olin siis paitsi sanoittaja myös lahjakas säveltäjä.

Ihan normaali lapsi.

onsdag 25 juli 2012

Näitähän ei kukaan lue, mutta mainitsen kumminkin, että ikivanhat runoni ovat täällä:

http://www.rakkausrunot.fi/runoilija.php?runid=17313

Och samma på svenska. Fast det är nog lite svårt å hitta dem som jag har skrivit på svenska, och det är bra för de är jävligt dåliga. Alla ni som tycker att jag skriver så underbart att ni vill läsa mina dikter, fråga bara! (Hee hee. Ass if.)

Vielä lisää Jennin ikivanhoja tekstejä minusta tänne talteen

Kaksi enkeliä

Tämä on tarina kahdesta enkelistä, joista toinen kuoli ja toinen tuli hulluksi.


Oli joskus muinoin - kun vielä ei ollut sähköä, kun ei ollut tulta, eikä vielä monia ihmisiäkään - enkeleitä. Oli enkeleitä ja demoneja. Oli hyvä ja paha, niin kuin nykyäänkin. Oli myös jotain siltä väliltä, oli valkosiipisiä demoneja ja oli mustasiipisiä enkeleitä, hyvän ja pahan rajamaa. Näiden joukossa olivat Giel ja Dael.

He molemmat olivat kauniita ja sädehtiviä enkeleitä, tummatukkaisia ja koreavartaloisia. Vain yksi asia heissä oli vialla: he olivat pettäneet herransa ja heille oli annettu mustat siivet. Tokihan niillä lentää saattoi, mutta ne olivat rumat, kuin kekäleinen takka. Heidän suurin syntinsä oli rakkaus. Suuri rakkaus toisiaan kohtaan. Ja se sai heidän herransa raivostumaan, koska tuollainen oli enkeleiden kesken sopimatonta, sillä molemmille oli jo valittu tulevat puolisot. Ja sekin tosiseikka, että Giel ja Dael olivat molemmat tyttöenkeleitä. Gielille oli valittuna Aphael ja Daelille Petael.

Heitä ei kuitenkaan miellyttänyt tulevat sulhot, jotka olivat heidän rinnallaan voimattomia ja rumia. Näillä kauniilla, hulmuavahiuksisilla neidoilla oli uskomattomat henkisenvoiman lahjat, jotka oli tarkoitettu parantamiseen ja hyväntekoon, ihmisten saattamiseen yhteen. Heillä ei ollut Amorin nuolia ja jousta, mutta heillä oli erilaisia taikajuomia ja tuoksuja, joilla he panivat ihmisen hurmaantumaa toiseen. Ja nämä kaikki keinot heidän oli annettu säilyttää, joutuessaan poistetuiksi herransa suojeluksesta.

Päivät pitkät nämä kaksi kaunista enkeliä juottivat toisilleen taikajuomia värikkäistä pikareista, saaden toisen hullaantumaan toiseen kerta toisensa jälkeen yhä voimallisemmin. He nauroivat ja lauloivat suloisilla äänillään, ja tekivät pikkuilkeyksiä muille enkeleille. He olivat toisistaan erottamattomia.

Kunnes eräänä päivänä tapahtui jotain kamalaa. Enkeleiden joukkoon saapui valkosiipinen demoni, Tulial. Hänellä oli pitkät, tummalaineiset hiukset ja palavat silmät. Hymyllään ja taikavoimiensa viekkaudella hän erotti Gielin ja Daelin, saaden Daelin rakastumaan uuteen tulokkaaseen. Murheen murtama Giel yritti hillitä rakastettuaan ja saada tätä taas järkiinsä, muttei onnistunut. Dael oli mennyttä. Hän ei tehnyt enää muuta kuin haaveillut Tulialista, hän riutui onnettomasta rakkaudesta ja katkeroitti Gielin.

Giel yritti vielä kerran saada Daelin takaisin. Itkien hän pyysi tätä hetkeksi pilven reunalle juttelemaan kanssaan. Dael ei kuitenkaan halunnut kuunnella Gieliä, vaan puhui lakkaamatta Tulialista. Viimein Gielin turhautumiselle tuli raja ja hän otti kaapujensa kätköistä pitkän tikarin. Ennen kuin Dael ehti tehdä mitään, Giel painoi tikarin syvälle sydämeensä ja sulki silmänsä. Siinä vaiheessa Dael tajusi tehneensä väärin toista kohtaan ja yritti vielä kurkottaa Gieliä kohti. Hänen onnistui vain saada tikarin kahvasta kiinni, ja niin Giel suistui alas pilveltä. Hänen ruumiinsa putosi, putosi, putosi, aina maahan saakka ja jatkoi vielä siitäkin alemmas, Helvetin syvyyksiin palaen mustalla liekillä värittömäksi tuhkaksi.

Niin Giel painui unohduksiin, mutta Dael ei voinut unohtaa. Hän otti Gielin verisen tikarin ja painoi sen omalle iholleen. Jokaisena tuntina siitä hetkestä lähtien Dael painoi tikarin valkoiselle iholleen ja veti merkin kuolleen rakkaansa vuoksi. Viimein hänen hulluutensa ajoi enkelin leikkaamaan siipensä irti ja polttamaan ne mustaksi tuhkaksi, ja lopulta heittämään tuhkan Gielin luokse pilven reunan yli tyhjyyteen.>


En tiedä, pitäisikö sanoa tästä yhtään mitään. Aloitettu hyvin kauan aikaa sitten ja vasta eilen illalla sain inspiraation tehdä valmiiksi. Pidän tästä tekstinä kovasti.

>02.05.2005

Kerro mielipiteesi runosta
Lisää runo suosikkeihisi



En mä osaa tähän mitään sanoa. Eikä kai pitäiskään.>
Arvostelija: Daana
02.05.2005

söndag 15 juli 2012

Muisto


Tuhoontuomitulle ystävyydelle

Ystävyys ja rakkaus

Meillä oli hetkemme
Onnelliset aikamme

Sinä rikoit kaiken
Meidän piti tukea toisiamme
Tehtyä ei saa tekemättömäksi

Viimeinen tekstiviesti
"Olet sairas ihminen"

Miksi sinun piti tehdä se?
Yksi pakkomielle
Ja se tuhosi monta ystävyyttä
Minut niiden joukossa

Katkeruus ja viha>


Daana my darling I'm writing to you

01.06.2004

Kerro mielipiteesi runosta
Lisää runo suosikkeihisi



Ei saa, Gia, ei saa panna mua itkemään keskellä nettikahvilaa, GIAAAAAAAAAAAA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
>
Arvostelija: Daana
16.09.2004